Ollakseen vanha ja viisas, täytyy ensin olla nuori ja tyhmä

Elämä on lähtenyt täällä rullaan mukavasti eteenpäin. Koulu on alkanut, ja pidän siitä tosi paljon. Mun opettaja on ihan huippu, se on sellanen 40-50-vuotias mies, jolla on pitkä historia tuolla kokkauksen puolella, ja vaikuttaa tosi pätevältä. Hän on puhelias ja hauska, ja on painottanut, että hänelle voi puhua aina ja mistä tahansa. Tämä chef  Roddey on lisäksi ilonen, että kursseilla on myös suomalainen vaihtari. Hän ehdotti nyt koulun jälkeen, että voisimme mennä joskus kurssiporukkamme kanssa syömään johonkin hyvään paikalliseen ravintolaan, jotta saisin kokea paikallisia ruokia. Oli kyllä tosi kiva ajatus.

Englannin kieleksi opiskelu ei ole ongelma, ymmärrän kyllä kaiken kuulemani ja lukemani ja osaan suhteellisen hyvin puhua. Tai ainakin tämä puhuminen muuttuu koko ajan sujuvammaksi. Joskus vaan inhoan sopertaa englanniksi, kun huomaan, että puhun mitä sattuu ja sanat menee ihan väärään järjestykseen. Takaraivossani jyskyttää vaan ”idiootti idiootti idiootti” kun näen ihmisten ilmeen, joka on just sellanen ”en ymmärrä yhtään mitä juuri selitit mutta hymyilen sinulla takaisin ja vastaan ”jeah”, koska se on niin kaikenkattava vastaus”. Toinen mikä aiheuttaa mielenkiintoisia tilanteita, on mun aksentti. En tiennyt, että me suomalaisetkin omataan aksentti, mutta jeah, we do. Heti kun avaan suuni, ihmiset tunnistaa mun aksentista, että tuo ei ole jenkki.. Siitä kyllä tykätään tosi paljo (kuulin vielä että jenkit kuulemma tykkää aksenteista), mutta siitä on joskus vaikea saada selvää. Kuten yhdellä tunnilla minun piti esitellä kurssikaverini kaikille ja yritin kertoa, että on kotoisin Georgiasta.

Mie: ”Hii is from Zoozia”

Kurssikaverit: ”??”

Mie: ”Zoozia”

Kurssikaverit: ”what? where?”

Sitten haastattelemani poika vihdoin päätti piinani ja sanoi: ”Ai äm from Zoozia” ja kaikki ymmärsi oitis. Minusta mie kuulostin ihan samalta, mutta nähtävästi en:) Mutta joo, suomalaisilla siis on aksentti, se on tosi ihana ja hyvä juttu… sunsta vaa ei aina saa selvää. Pikku vika.

Täällä tulee läksyjä paljon enemmän kuin Suomessa. Hamusin itselleni ensin 18 opintopistettä, ja kaikki varotteli, että nyt on kuule aika paljon. Kun olin kuunnellut lukukauden aikana olevat läksyt, kokeeet ja tehtävät, hyväksyin sen tosiasian, ettei mun lukujärjestys todellakaan tule toimiin. Oli pakko pudottaa muutamia kursseja ja alkoi kova pähkäily mistä luopua. Keskustelin opettajani kanssa, ja hän sanoi, että 14 oparia on tosi hyvä ja hän toivoisi, että jättäisin aikaa itselleni myös elää vaihto-oppilas aikanani. Se oli hyvä neuvo. Vähensin pari kurssia ja nyt on itse asiassa niinkin hyvin, että mulla on torstait ja perjantait vapaata, opintopisteitä tulee silti iso määrä ja tykkään mun opinnoista, jee!

Halusin kokeilla seinäkiipeilyä, kun meidän koululla kerran on sellainen mahdollisuus. Jotta saat luvan käydä kiipeilemässä, sinun pitää käydä ohjattu kurssi, joka kestää tunnin ja siitä saa kurssin päätteeksi sertifikaatin, joka oikeuttaa sut kiipeileen itteksesi. Jee, se on uutta minulle ja kuulemma tosi hyvää liikuntaa. Kurssin ohjaaja oli tosi mukava ja kärsivällinen, ja kurssille osallistui myös kaverukset: 19-vuotiaat tyttö ja poika.  Porukka oli kiva ja kaikista tuli heti kavereita keskenään (Fairbanksin tyyliin). Me tehtiin solmuja ja opeteltiin laittaa valjaat paikalleen ja tutustuttiin perussääntöihin. Olin ihan innoissani. Tyttö kiipesi ensimmäisenä, ja se tosiaan kiipesi. Se oli ku orava, hetkessä ylhäällä ja sit se kiikku alas. Sillon tajusin, että tosiaa me ollaan kiipeemässä ihan ylös asti, eikä vaan siihen nynnyyn keltaseen viivaan mihin minä olin tähtäämässä. O-ou. Poika kiipesi seuraavaksi, minä viimeiseksi. Poika loikki ylös asti ja tuli onnellisena alas. Se oli myös tosi hienosti vedetty. Kun oma vuoro läheni, paniikki alko mukavasti iskeen. ”Laita oikee jalka siihen keltaseen. Ota kiinni siitä punasesta. Hyvin menee” Vähän reilun puolen välin, sanoin, että voisinpas vaikka tulla jo alas. Kaikki tsemppas mua niin ilosesti, että tuli sosiaalisia paineita jatkaa. Lopuksi tärisin ja vinkuin, että mulle riittää ja kaikki kehottivat jatkamaan. Voi ei! Yhtä askelmaa vaille saavutin ylätasanteen, jolloin sain vinguttua kaikille selväksi, että olen oikeasti luovuttavaa ihmistyyppiä ja suomalainen sisu on vain sanahelinää. Mua pelotti ihan älynä päästää seinästä irti ja roikkua vaan sen köyden varassa. Siinä vaiheessa, kun Nina (se mukava tyttö) laski minua alas, ja tajusin selviäväni hengissä, mua alko vähä hävettää. Minä, se kaikkein vanhin meistä, olinkin se ilmassa killuva, tärisevä ja vinkuva nyytti ja ainut, joka ei koskenu siihen viimeseen typerään tappiin. Oikeesti yhtä askelmaa vailla! Noh, Sam haki meille meidän lupalaput ja muut jäi kiipeileen. Kaikki oli tosi ihania loppuun asti ja minä olin ylpeä itsestäni… ”melkein viimeiseen”. Tämän reissun aikana aijon koskea myös siihen viimeiseen. Toivun tästä nyt vain aikani. Ja oli se ihan kivaa, oikeesti. Jos vaan ei mene yli sen nynnyn viivan.

Eilen oli toogabileet. Sitä ennen mentiin sen mun uuden kaverin, suomalaisen tytön, ja sen kämppisten kämpille ja hengattiin. Meillä oli kivaa, oli karkkia ja sipsiä ja kaikkee. Siitä mentiin sitte kurkkaamaan meidän koulun järjestämiin toogabileisiin. Kaikilla oli lakanoista tehtyjä Rooman ajan vaatteita. Mulla ei tietenkää ollu. Mulla on täällä kämpillä sellaset oksettavat ”virheostos lakanat” (jotka kyllä voisin leikellä mielelläni) ja sit sellaset pilkulliset söpöt (joita ei muuten leikkele kukaan). Niistä ei voi tehdä roomalaisia vaatteita. Mutta kaikki kyllä näytti siellä tosi kivalta, kun niillä muilla oli ne. Meno oli railakas, ja mentiin tanssiin. Kaikilla näytti olevan hauskaa ja homma oli hyvin järjestetty. Tanssittavista biiseistä tunsin vain kaksi, muut oli ihan vieraita. Kesken kaiken tanssiessani, huomasin tanssijoiden käyvän aika kuumina. Kaikkialla ihmiset hipelteli toisiaan ja se oli aika vaivaannuttavaa. Täällä porukka ei oikein usko, että täytän kohta 24 (eikä kyllä paljon muuallakaan), enkä itsekkään koe itseäni vielä aikuiseksi, mutta siellä tunsin itseni vanhaksi. Jos mietin, että elämäni vaihtoehdot olisivat hinkuttaa porukkaa kaikkien edessä tanssilattialla, tai olla kotona ison vauvalauman keskellä hieromassa aviopuolisoni jalkoja, valitsisin jälkimmäisen. Lopulta luovutin, ja päätin lähteä kotiin. Tää oli nyt nähty. Olen täällä jo aikalailla vanhimmasta päästä (jos PhD tutkintoa suorittavia ei lasketa), mutta pidän tästä jenkkien opiskeluelämän tyylistä. Tuntuu, että täällä saat olla nuori pidempään. Ihmiset opiskelee, hengailee yhdessä eikä kiirehdi olemaan aikuisia, niin kuin Suomessa. Ollaan siltä osin jotenki vakava kansa. Mutta kävellessäni kotiin, tuli sellainen olo, että mie oon jo aika aikuinen. Täytyy vaan hyväksyä se. Aika tylsää.