Mahdollisuus opiskeluun on arvokas asia (sanan jokaisessa merkityksessä)

Koulujutut on täällä siistejä. Eilettäin ostin ison läjän kirjoja. Mun kirjaläjä makso useamman satkun (auts), ja siitä puuttuu vielä 150 dollarin kirja... ja yhden vielä lainasinki. Niitä voi tosiaa myös lainata täällä koko lukukaudeksi. Haluan kuitenki omat kirjani mukaan Suomeen. En tiedä miksi, mutta mulla on aina ollut joku sairas kiintymys mun koulukirjoihin. Lukiokirjoistaki on kaikki "tärkeät" tallessa, että jos vaikka tarviin. Sinänsä typerää... hädin tuskin luin niitä lukiossakaan. No anyway, mun tämän hetken kirjaläjä on tulvillaan toinen toistaan suurempia ja painavempia kirjoja. Varmasti palakittee raahata niitä matkalaukussa, kun palaa takasin kotiin. Mut munsta nää on oikeesti tosi käteviä.

No täällä systeemi meni niin, että otat ylös sun kurssit netistä, ja sit haet kurssinumeroiden mukaan tarvittavat kirjat kirjakaupasta. Mullaki oli yks sellanen kirja mille mulla ei ollu mitää tarvetta kotona (ja varat alko ollee suhteellisen finaalissa:)) nii siihen lyötii vaa tarra päälle ja nyt se on mulla lainassa tämän lukukauden. Jos kesken kaiken muutan mieleni, voin mennä ja maksaa sen. En usko. Se nimittäin 350 sivunen kokki sanakirja, ja totta kai englanniksi. En mie sillä kotona mitään tee.

Lisäksi tosiaa vaikka suomalaisena vaihtarina mun ei tarvii lukukausi maksuja maksaa, nii silti niitä maksuja tuli kurssit mukaanlukien jotiain tuhanisa dollareita. Siihen kuuluu asumiset, netti, kurssi materiaalit jne. En tiedä onko mun kurssit sitte vähä kalliimpia materiaalikulujen kannalta, koska... noh nii, miehän tuun syömään ne materiaalit... ainaki toivottavasti. Joten koulunkäynti maksaa, ainaki enemmän ku mie oletin. Varautukaa siis siihen. Ekoina kuukausina menee paljon rahaa kaikkiin välttämättömyyksiin.

Eli tässä vaiheessa olis varmaa paikallaan tosiaan todeta, että opiskelen Lapin yliopistossa matkailututkimusta ja teen Culinary artsista itselleni maisterivaiheen sivuaineen. Miksikö? Olen haaveillut omasta hotellista jo liki 10 vuotta, ja minua kiinnostaa erityisesti kulttuuri ja vielä erityisesti intohimoni on ruokakulttuuri. Haluan tarjota sitten omassa hotellissani ihania ruokailuelämyksiä (inflaation kokenut sana) matkailijoille, sillä onnistuneessa lomassa paljon painoarvoa saa hyvä ruoka. Olen mestarisyöppönä havainnut tämän henkilökohtaisestikin, mutta myös lukenut siitä painavaa faktaa. Culinary arts on osittain varmastikkin aikalailla köksän omaista. Minun valitsemat kurssit on: leivonnan perusteet, viinin perusteet, hygienia, ja johdatus kulinaristiseen ruoanlaittoon, gourmee kokkaus, vegetaristinen kokkaus, gourmee aasialainen ruoka, sekä tekniikka ja perusteet. That´s it. Tällä hetkellä paikallisia opareita 18, mistä mua on varoteltu, että se on aika paljon, mutten halua jättää mitää pois (tai haluaisin ton typerän hygienian, mutta pakko kai se on oppia sitäki :)) Se yks opettaja sano, et toi viinikurssi on kiva, mutta sen varmaa voi päätelläki jo nimestäki:)

Kävin eilen kokeilee mun "univormua", se oli ihan sairaan magee. Mustavalko ruudulliset housut ja valkoinen takki. Sit mun pitää itte hommata alle valkoisia t-paitoja ja mustat kengät. Siihen mun takkii tulee vissii mun nimi, ja sit saan sellasen siistin hatun. On nii mahtavaa. Ne saa viedä kotiinki, kun ne kuuluu kurssin hintaan, niin ku veitsetki. Kiva, ku koulunkäynti on ollu nii teoreettista aiemmat vuodet, nii nyt pääsee tekemäänki välillä jotain käytännöllistä. Muita vaihtareita siellä culinary puolella ei ole, nimittäin heti ku mun nimi mainittiin niin porukkaa tulee kättelee, et "aaa, the girl from Finland". Tosi ihania ihmisiä oli kyllä kaikki.

Tänää viimein oli ensimmäinen päivä kauan odotettua koulua, tähän asti ollu pelkkää orientaatiota. No, minun koulu ei tietenkää alkanu. Ihan epistä. Kämppiksillä oli ollu hauskaa. Mulla ei perjantaisin (huomenna) ole koulua (saa tehä pidennettyjä v.loppu reissuja), ja ens maanantaina on labor day, joten se on vapaa, ja iltaluennot alkaa ensi viikolla vasta torstaina. Eli mie en pääse kouluun vielä pitkään aikaan, voi pottu.

Mun sukunimen kanssa on muuten lepposaa täällä. "What´s your name?" "Henna Isohätälä" "WHAT?" "Isohätälä" "okay, write it down here". Se on täällä hassumpi, entä sillon Suomessa ala-asteella:) sähköpostiosotekki täällä on sillee, että etunimen etukirjain, toisen nimen etukirjain ja sukunimi @alaska.edu, joten mie oon hmisohaetaelae. Hihii...

Noh koska rahat meni yyber kalliisiin koulukirjoihin, oli kiva mennä vaihtarimixiin, ku siellä sai ilmasta ruokaa:D Me kaikki köyhtyneet opiskelijarukat vedettiin onnesta soikeina juustoja ja nachoja naamariin. Oli siellä muutenki tosi kivaa. Meille esiteltiin henkilökuntaa ja sit alko icebreaker, jolloin piti mennä porisuttaa itselle vieraita opiskelijoita. Se oli kivaa. Juttelin eri ihmisten kanssa, tuttujen ja uusien. Menin myös jututtamaan yhtä suurempaa porukkaa heidän pöytään. Ne kaikki vaihtarit oli Kiinasta ja ne sano, että niillä on joka perjantai ilta kuudesta alkaen sellanen oma ruoanlaittoilta ja pyysivät mut mukaa. Eli siis hengataa ja laitetaan kiinalaista ruokaa. Aattelin mennä. Huomenna en pääse, mut ehkä seuraavana perjantaina. Sit siellä oli kaks poikaa Saksasta, jotka lopuksi paljasti olevansa paikallisia, mutta kun ne näki, että meillä oli kivat pippalot ja ilmasta ruokaa nii ne vähä koijas. Halusivat tulla tsekkaan paikan ja syömää juustot. Lopuks meillä oli vielä arpajaiset, josta minä en luonnollisestikaa voittanu mitää. Tapasin myös kivan tytön Tanskasta, ja sen poikakaverin. Olivat täällä tutustuneet ja ihastuneet toisiinsa. Tämä poika oli nähnyt mun Billiesillä, eli siinä hostellissa, jossa vietin ekat yöt. Hän oli sielä vieläki, ja etsii kämppää. Hän pahoitteli, että oli hiljainen siellä ja sanoi muistaneensa, että olin koko ajan itkeneen näkönen. Eheheh.

Viime yönä olin yksin valveilla alakerrassa ja venailin, että Antti heräisi Suomessa, jotta saataisiin skypetreffit aikaseksi. Skype on kätsy keksintö. Kun eka kerran Antin kans skypetettiin, nii mua jännitti tosi paljon. Pöyhin vähä tukkaa ja lisäsin pinnin, että näyttäsin kivemmalta. Tuntu niin ku olis ollu ihan oikeat treffit. Aikaero on muuten tosi kiva juttu. Sitä nuokkuu läppärin äärellä yötä myöten, kun ei raaski herättää toista liian aikasin, jos sillä on yövuoroon meno edessä. Siellä päivä, täällä yö.

Kesken yksinään kukkumiseni meidän takaoveen koputettiin, ja mua pelotti ihan hirveesti... Kello oli puolen yön. Koska mulla oli valot ja ulkona pimeää, en nähnyt kuka siellä oli. Ikkunalasista heijastu vaa mun oma kuvajainen, ja näiden silmäpussien kanssa, seki oli itsessään suhteellisen pelottavaa katseltavaa. Tuli myös mukava mielikuva Urban Legends kauhuleffasta. Siinä leffan alussa kerrotaan, kuinka siinä yliopistossa oli aikanaan ollu joku kampuksella kiertävä sekopää, ja aina, kun se koputti oveen, mikäli opiskelija avasi, nii sille opiskelijalle kävi tosi huonosti... Noh, tämä lupsakka mielikuva mielessä seisoin keittiössä ja tuijotin ikkunasta. Mietin, että jos siellä on joku naapuri, se pitää mua ihan idioottina, ku vaa mähötän suorana sen edessä enkä uskalla avata ovea. Mutta jos siellä taas on joku hullu, nii mua ei oikeestaa edes kiinnsta, kuinka ääliönä se mua pitää. Lopulta tämä "joku" alkoi heilutella taskulampun valolla ikkunaa, sillä ilmeisesti se oivalsi, että tota tyttöä taitaa vähä jännittää. Poliisihan se oli. Meidän kämpän takana on väärin parkkeerattu auto. En tiedä ketä se keskellä yötä kiinnosti tai häiritti, mut sama kai tuo. Oon edelleen hengissä ja valmistaudun tulevaan v.loppuun. Avaan huomenna tilin pankkiin, käyn hommaa paikallisen liittymän, pesen pyykkiä ja siivoan:)

Rytmit alkaa tavallaa jo mennä Alaskan tahtiin, mutta vielä on sillee, etten muista minä päivänä tapahtu mitäki. Jos kysyt, että mitä teit toissapäivänä, joutuu hiljenee ja pohtii, et hetkonen mikä päivä sillon oli? mikä päivä nyt on? missä olin? kuka olen? mikä on elämän tarkoitus...? joo, kyllä sitä vähä kuutamolla on vieläki...

Hei hei rakkaat sinne Suomeen! <3

Ainii, tänää oli 20 astetta lämmintä.

JÄÄNALLEJA

Kampus on iso, joten päätin aloittaa ensimmäisen kokonaisen päiväni mukavalla juoksulenkillä ympäri kampusta. Maisemat oli sellasia ku kotona, eipä mitää eroa lappin. UAF (Unversity of Alaska Fairbanks) sijaitsee jonku tällasen nyppylän laella, nii tästä on kivat näköalat. Tai sellaset Lappikivat, Kaikki nyt olettaa et täällä on silmänkantamattomiin vaan ihania kirkkaita järviä, joissa äiti jääkarhu kylvettää pienokaistaan, ja takana näkyy upeita jäisiä vuoria kirkasta taivasta vasten. Ei. Kivaa on, mutta ei postikorttikivaa.

TEHTÄVÄ etsi viisi eroavaisuutta Lapin maisemaan

Minä totta kai eksyin lenkilläni kampukselle ja kiersin ympyrää. Viimein löysin kartan ja tutkaillessani sitä, viereeni tuli tummatukkainen tyttö. Tarvehdimme toisiamme ja kyselimme mihin toinen on matkalla. (Täällä sitä turinointia harrastetaan paljon). Tyttö oli jostain Teksasista tai vastaavasta ja sovimme kävelevämme yhtämatkaa. Jahka olin paikantanut itseni kartalta, lupasin ohjeistaa tytön sinne minne hän haluaa päästä, sillä hän oli saapunut juuri viime yönä ja minä olin ollut täällä jo edeltävän päivän. Totta kai tilanne päätyi siihen että tyttö löysi määränpäänsä ja lähti viemään minua kädestä pitäen perille, kuinkas muutenkaan.

Kampukselta löytyy kaikenlaista ravintolosta kiipelyseinään, poliisi- ja paloasemaan lähtien. Koska tämä on pinta-alaltaan Venäjän luokkaa nii täällä kulkee sellaisia söpöjä sinisiä shuttle-busseja, joilla pääsee kulkee opiskelijakortilla ilmaiseksi. Koska minun kaikki tunnit on tuolla hornantuutissa, nii mie voin soittaa sellaselle bussille et kohta lähtisin tunnille, nii ne käy erikseen nakkaamassa. Todella outoa, kukapa sitä jaksaiskaa itte kouluun asti kävellä. Lisäksi, jos pelottaa illalla pimeällä kävellä yksin luentosalilta kämpille, nii voi soittaa vartijan saattamaan. Ei täällä koskaa kuulemma mitää pelottavaa ole sattunut, mutta opiskelijoilla on sitte turvallinen olo. Olis varmaa tosi vaivaannuttavaa, ja pitäs keksiä valmiiksi joitain puheenaiheita. Mut iskä voi huokasta helpotuksesta, kun tällainenkin palvelu on tarjolla:)

Eniten täällä pitää lähinnä pelätä, että karhu syö tai hirvi kiusaa. Fairbanks ei nimittäin ole niitä pahimpia rikospesäkkeitä USA:ssa. Hirvistä ja karhuista varoitettiin jo vaihtari infossaki. Joku vaihtari oli kuulemma joskus verrannut omassa päässään hirveä lehmään, ja ajatteli että miksipä sitä ei vois mennä lähemmäs porisuttaa. Tarina ei kerro miten siinä kävi, oliko hirvi kiva kuin lehmä. Vaihtari infossa oli paljon muutaki juttua. Jos jätetään ne kaikkein mielenkiintoisimmat sadat eri täytettävät kaavakkeet jne jne jutut pois, nii meille opetettiin talvesta paljon kaikkea. Jos menee alle
-40 asteen nii käsin ei saa koskea metalliin, koska sit jää sormenpäät matkasta. Meitä opetettiin pukeutumaan kunnolla sillee kivasti et vaan silmät näkyy. Puuvillaa ei saanut käyttää, koska se paleli hikoilun takia enemmän, sekä meille opetettiin, että kaamoksen aikaan voi tulla paha mieli, jolloin voi käydä hakemassa health centerista sellasia ilosenmielen lamppuja. Aika tuttua juttua, mut mua alko suomalaisenaki jo talvi vähä pelottaa. Liekkö uskaltaa enää kotiinkaa palata, jos siellä on kylymä.

Siellä vaihtari-infossa sai juoda kahvia tai teetä ja ottaa keksejä tai appelsiineja. Otin oman appelsiinin laukkuun, että saan syödä sen myöhemmin. Meidät jaettiin kolmeen eri ryhmään ja sit kierrettiin eri infoissa pienemmällä porukalla. Ensimmäisessä infossa kaikki söi oman appelsiinin paitsi minä, lopussa alko herkuttaa jo ittelläki, mutten uskaltanu alottaa, et jos sit pitääki jo siirtyä seuraavaan kohteeseen. Noh, seuraavassa avasin heti oman hedelmäni, ja samantien se nainen alkoi  torua siitä, miten hänen kanssaan ei saa koskaan katsoa puhelinta. En tiedä mistä moinen keskutelu sai alkunsa, mutta joo näin oli. Se oli kunnioituksenosoituksen puute ja saa hänet todella vihaiseksi ja niin ei toimita koskaan. Minua alkoi pelottaa syödä sitä typerää appelsiinia, jos tämä rouva kokee etten kunnioitakaan häntä ihan niin paljon kuin olis tarvis. Tätin puhelimia vihaava katse kiersi ympäri luokkahuonetta ja pelkäsin koko ajan sen pysähtyvän minun appelsiiniin. Noh, mussutin appelsiinin nopsaa ja kohta täti kertoikin jo vitsejä ja se olikin ihan kiva. Ja ymmärtäähän sen, hänen pointtinsakin siis. Kokeileppa itse keskutella ihmisen kanssa, joka samalla pelaa sitä typerää wow:ia vai mikä lie se sitte olikaa. Ei nimittäin ole kovin hedelmällinen keskustelu.

Nanuuk on jotain eskimokieltä ja tarkoittaa jääkarhua, tätä sanaa näkee täällä vähän siellä ja täällä. Luulin ensin, että nanuuk on täältä jonkin Alaskalaisen alkuperäis heimon nimi, joten onneksi en mennyt kutsumaan ketään nanuukiksi. Täällä tosiaa on alkuperäisiä pohjoisia kansoja, niin kuin Suomessa saamelaiset, joilla on oma kielensä ja kulttuurinsa. Meidän yliopistossa on kurssejaki, joissa voi opiskella heidän kieltään. Ajatus houkutti todella paljon, mutta veikkasin, että minun olisi kyllä ennemmin järkevämpää opetella saamea. Keskityin siis ottamaan culinary arts kursseja. Meidän koulun logossa tosiaa on jääkarhu, samoten ku vähä kaikkialla muuallaki. Siksi ostin eilen Artulleki jääkarhu koiranlelun. Just sellasen mistä se tykkää <3 nyt on poitsulleki ekka tuliainen.

Eilinen yö oli tosi jännä. Kampukselta lähti niitä shuttleja hieman ennen puolta yötä kohti Fred Meyersia, paikallista isoa Prismaa. Opiskelijat sai paljon alennuskuponkeja, esim kaikesta käyttötavarasta ja vaatteista -20 %, ja sitte meidät kyyditettiin kauppaan. Kaupan jono oli pitkä kuin nälkävuosi. Tuntui kuin olisi jonottanut, johonki uuteen prameaan yökerhoon. Ovet avautuivat puolelta öin ja meillä oli 2 tuntia aikaa ostaa mitä halus, ruoasta lähtien. Musiikki oli isolla ja kaikui ympäri kauppaa, siellä jaettiin ilmaisia meikkejä, vihkoja ja maistiaisija jne. Fiilis oli tosi kiva. Kauppa oli auki ihan vain meitä varten.

Mun kämppikset on tosi kivoja, sellaisia joiden kans on hyvä asua. Ja mennessäni vaihtari-infoon, kuulin kun joku puhui suomea. Sen enempää miettimättä, tein vauhdilla uukkarin ja pomppiin seuraan tarkastamaan mistä moinen hassu kieli kuului. Jei, tyttö Torniosta. Vaihtari-infossa oli myös kaksi norjalaista ja kolme ruotsalaista vaihtaria. Kun oot kaukana kotoa, kaikki pohjoismaalaiset tuntuu siinä vaiheessa kotimaasta saapuvilta.

Tänää on paloasemalla BBQ juhlat, ja sitä ennen on vaihtari mix. Huomenna alkaa koulu, ja mulla on ekat luennot Gourmet Asian cooking! Jei! Koulusta sitten myöhemmin lisää!

HEISSAN! Aattelen teitä koko ajan!

Tomaatti

Takana oli siis valvottu yö hostellissa, ja kun kello lähenteli aamu kuutta, ajattelin, että turha edes nukahtaa. Suihkun kautta taksilla kampukselle. Aloitin päivän hakemalla kämppäni avaimen. Piti allekirjoittaa lappu, jossa lupaan kohdella asuntoani kivasti enkä juota siellä alkoholia alle 21-vuotiaille. Sitten kohti asuntoani. Se oli todella ihana. En voinut kuvitella vastaavaa. Meillä on kaksikerroksinen asunto, jossa alakerrassa on olohuone ja keittiö (iso keittiö), ja yläkerrassa oli kaksi makuuhuonetta ja siisti iso vessa, jossa oli kaikille hyllytilaa. Jaoin huoneeni ranskalaisen tytön kanssa, joka aikoi olla täällä vaihtarina koko vuoden. Viereisessä huoneessa on tyttö saksasta, joka on täällä minun tavoin yhden lukukauden, sekä japanilainen tyttö, joka suorittaa täällä tohtorin tutkintoaan.

Ja here´s a note kaikille vaihtoa suunnitteleville! Eli ainakaan meillä kämpässä ei ollut mitään. Vessapaperista, paistinpannuihin ja peittoihin ja tyynyihin kaikki piti hommata itse. Eli siis kauppaan. Ostin itselleni halvimman lautasen, kaksi halvinta lasia, paistinpannut alennuksesta jne. Ainoa mihin panostin oli hieno murokuppi ja kahvikuppi, ne oli vain toiseksi halvimmat. Mutta ajattelin asian näin, iloinen mieli aamumuroista hienosta kupista -> iloinen päivä. Eihän tuollainen logiikka edes voi pettää. Amerikkalaiset tomaatit on isoja. Ja mansikat sisältä valkoisia. Ehdottoman huomionarvoinen juttu. Ostin itse kuitenkin normaalimman kokoiset tomaatit. Minulle neuvottiin kotoa lähtiessäni, että jos epäilyttää tai pelottaa, niin kannattaa luottaa vaistoonsa. Iso tomaatti epäilyttää. Niin se vain on.

Ja ostokset pakataan suoraan kassiin ja punnitaan kassalla. Varaa siis tähän operaatioon aikaa, enemmän kuin sittarissa tai prismassa.

Kämpillä purin tavaroita ja järjestelin huonetta. Laitoin Idalta saaman magneetin esille: "PARAS YSTÄVÄ. Hätätapauksessa ota lasi viiniä, vedä syvään henkeä, ja soita minulle". Nostin myös koko kaveripoppoon ostaman karhukarkotin kellon pöydälle... vaikkakaan porukka ei tiennyt kuinka se toimii jääkarhujen kohdalla, vetääkö puoleensa vai karkottaa. Saanan antamat worry peoplet tyynyn alle, ja huone oli valmis.

Kouluun rekisteröinti oli siisti juttu, sain oman opiskelijakorttini (siinä on jääkarhun kuva!) ja siistin kynän ja paljon muuta. Ihmiset on aivan mahtavia, avuliaita ja kaikki kilttejä toisillensa. Uskomatonta. En saanut päiväuneja otettua koko päivänä. Illalla oli BBQ ruokailu, missä kävin vetäseen hampparin ja sit painelin kämpille nukkumaan. Edellisten kolmen päivän aikana olin nukkunut yhteensä ehkä 17 h pätkittäin, ja yksikään näistä nukutuista tunneista ei kuulunut edeltävään 26 tuntiin. Mietin, että olisiko pitänyt jäädä hengaamaan, mutta olin jo sellainen nollataulu, et oli parempi mennä piiloon muilta ihmisiltä.

Ja tänään aamulla viideltä ylös. Eiköhän nämä rytmit tästä joskus asetu.

Off we go!

Lentokentällä henganneista ihmisistä valtaosalle on tuttu näky kauniit lentoemot, jotka kipittävät lentokapteenien perässä kohti seuraavaa lentokonetta, tai tyylikkäät bisnesnaiset, jotka naputtavat kannettavia tietokoneitaan odotellessaan seuraavaa lentoaan. Tai sitten ne suuret rinkat selässä olevat söpöt maailman matkaaja tytöt, jotka miettivät seuraavaa kohdettaan mihin maailmankartalta haluaisivat päästä. Minä en JFK lentokentällä kuulunut mihinkään näistä ihanista lentävistä naisryhmistä. En naputtanut Armanin pukupäällä tietokonetta, en kipittänyt lentokentällä korkokengillä kuin kotonani, enkä sitonut rastojani kivalle pompulalle samalla kun tutkin maailman karttaa. Ehei. Minä olin se letit päässä oleva, tennareilla tassutteleva, yli-iso ruutupaita päällä, kyyryssä istuva, itkevä rassukka siellä lentokentän reunalla. Tyylikästä? Jo vain.

Lähtöä edeltävä päivä meni suhteellisen normaalisti. Pakkailin kamoja, uusin jäykkäkouristus rokotteen ja hoidin muita asioita poikakaveri apunani. Tein salaattia ja paistoin patonkeja, ja pyysin kavereita tulemaan illaksi hengaan meille. Ajattelin, että asioiden hoitaminen on kivempaa, kun kuulen muiden normaalia puhetta samalla, ja voidaan heittää vitsiä. Kaikki meni hyvin siihen asti, että ensimmäinen veti takkia ylle ja kertoi, että on aika lähteä kotiin, kun huomenna on työpäivä. Tässä nerokkaassa suunnitelmassani en ottanut huomioon, sitä, että tunne voi olla todella tyhjä kun kaikki kaverit lähtevät koteihinsa ja nauru ja puheensorina loppuu. Itku pitkästä ilosta. Niinhän sen menee. Poikakaverin lähtiessä viimeisenä, meidän koira mukana, olo oli kyllä viimeisen päälle lohduton.

Seuraavana päivänä oli vuorossa äidin ja isän kanssa aamiainen, muistilistan läpikäyminen sen sata kertaa, ja mummon hyvästely. Yks kaveri, Mammu, kävi vielä aamulla kahvilla, ja Iiban kans vedettii vielä viimeinen kunnon puhelu. Perheen kanssa meni lentokentällä ihan kivasti, olo oli outo ja epätodellinen mutta juteltiin lepposia, ja vanhemmat anto viimeisiä elämänohjeita matkalle. Turvatarkastukseen menin niin myöhään, kuin mahdollista... itkun säestyksellä. Kyllä, sellainen näyttää olevan mahdollista nykyajan globaalissa maailmassa, että 24-vuotias itkee koti-ikävää jo kotikentällä.

Helsinkiin lento meni itkeskellessä, mutta aukaistessani Helsingin kentällä puhelimen, se piippasi viestejä kavereilta, joissa yhdessä luki ”… ota ilo irti reissusta. älä keskity ikävöimiseen…” so true. Mikan viestistä rohkaistuneena päätin ryhdistäytyä, ja lakata olemasta mokoma maukumaija. Ja hienosti meni Reykjavikissa koneen vaihto. Katsoin Islannin ja Nykin välillä hyviä leffoja koneessa, ja söin hiukan. Skarppasin ihan tosissaan. Jenkeissä nousin koneesta, oli tosi lämmin ja kipitin yyber pitkään jonoon, jossa tarkastettiin kaikki tarvittavat dokumentit, otettiin sormenjäljet ym. Jonossa aloitin taas sen vollottamisen, ja soitin poikakaverille, Antille, illan viimeisen (niin luulin, mutta ei todellakaan ollut viimeinen) nyyhkypuhelun kahden euron minuutti hintaan.

Lentokenttä oli tosi iso, ja päätin etten lähde yöksi keskustaan, vaan vietin sen kentällä. Menin minulle neuvottuun 4 terminaaliin, jossa sai jättää maksua vastaan matkalaukut säilöön. Tätä ennen ostin kännykkää varten adapterin, jotta saan ladata puhelimen. Suunnitelma oli lyömätön ja se meni näin: Hommaa adapteri, lataa puhelin ja samalla tsippaile netissä, syö hyvää iltapalaa ja lopuksi vie kamat säilöön ja mene nukkumaan. Jes, kerrassaan loistavaa. Ainut vaan, että täällä kentällä ei voi käyttää nettiä, ei ole wlania, eikä nettikahviloita, adapteri ei toiminu ja pankkikortin magneettijuova ei pelittäny missään. Tralalalallaa! Tässä kohtaa tarinamme takauma loppuu ja päädymme ensimmäisessä kappaleessani mainitsemaan tilanteeseen, jossa vollotan New Yorkin lentokentällä matkalaukkujen keskellä. Tällaisissa tilanteissa usein tekee mieli kuunnella mp3:lla surullista musiikkia, ihan vain maksimoidakseen oman itsesäälinsä, mutta suosittelen hillitsemään itsensä. Backstreet boysin as long as you love me -kaltaiset kappaleet alkavat vain itkettää entistä enemmän.

Vaihdoin collarit jalkaan, löysin pistorasian, josta puhelin alkoi saada virtaa, istuin ja odotin aikani, söin ja sitten vein tavarat säilöön. Jätin itselleni mukaan ainoastaan kännykän, pienen tyynyn ja viltin. Kännykän sekä matkalaukkujen panttilapun piilotin niin, ettei niitä voi varastaa, vaikka olisin kanttu vei. Tämän jälkeen etsin itselleni kivan paikan nukkua.

Sellainenhan löytyi kuin löytyikin, suurien ikkunoiden vierestä, joista näkyi ulos. Ulos katsoessani viistossa oikealla kohosi rakennus, ja maisemasta tuli mieleen jotenkin Helsingin lentokentän 2 terminaali parkkihalli jne. Se helpotti koti-ikävää, mikä on erikoista, nimittäin en ole koskaan asunut koko Helsingissä. Noh, tämä kummallinen aasinsilta kuitenkin rauhoitti kovasti väsyneen maailmanmatkaajan mieltä. Uni tuli, kun haaveili omiaan, näki kangastuksen Helsingin lentokentästä ja siinä vieressä jykevän aasin sillan, jolla seisoo ja odottaa aasi, joka vie minut sitä pitkin takaisin Suomeen heti kun haluan.

Aamulla heräsin, suhteellisen hyvin nukkuneena, ja voimissani. Päätin antaa rikkinäiselle pankkikortilleni vielä toisen mahdollisuuden automaatilla ja päätin laittaa asiani kuntoon. Hain laukkuni ja siistiydyin vessassa. Katsoin peilistä nuutunutta olemustani, sekä itkusta ja väsymyksestä turvonneita silmiäni. Kaunista. Poistin pikkutytön lettini ja laitoin tukan siististi kiinni ja laitoin tyylikkäämmän paidan. Olin valmis kohtaamaan uudet haasteet kuin oikea aikuinen nainen! Automaatilla kortti ei toiminut edelleenkään, ja menin taas lattialle itkemään. Hieno nainen kun olen. No se tirruuttaminen ei kestänyt kauaa. Soittelin Suomeen ja selvitin asioita, ja yksi hyvä ystäväni auttoi minua, ja sain asiat kuntoon. (Kiitos kiitos Mammutti)

Vaihdoin terminaalia, ja tein check-innin, enkä itkenyt sen jälkeen… vähään aikaan. Palkitsin painajaiseni herkullisella aamiaisella ja cosmolla, jolloin mieli parani. Tarjoilija puhutteli minua ”sweetheartiksi” ja vastaaviksi, ja siitä tuli ihan tosi kiva olo. Nyt ei väsyttänyt eikä pelottanut. Kohta lähtee lento Bostoniin, siitä Chicagoon ja lopuksi Seattlen kautta Fairbanksiin. Koen oloni ehkä jopa onnekkaaksi (?). Olen puhunut Antin kanssa ihan normaaleja ja kivoja puheluita (Antti saa minut aina nauramaan ja rentoutuun, jopa yksin Nykin lentokentällä 2 euron minuuttihintaan), kaverit edelleen voi auttaa vaikka ne on toisella mantereella, ja äiti varmistelee koko ajan et onko kaikki ok. Nyt seukkiin koneeseen.

---

Matka jatkui Bostoniin, jossa kentällä ei taaskaan ollut mahdollisuutta nettiin. Kun olin matkalla siinä tuubassa menossa koneeseen, laukkuni tultiin hakemaan ruumaan. Se ei kuulemma mahtunut sisään käsimatkatavarana. En siinä koneen ovella ehtinyt ajatella mitä se sisälsi, too bad. Henkilökunnan heittäessä laukkuni liukumäkeä pitkin maahan (olin hiukan kateellinen, näytti kivalta) tiesin, ettemme tule näkemään laukkuni kanssa Fairbanksissa.

Seuraava etappi oli Chicago. Söin kiinalaista, ja tiukkana välttelin donitsiloita ja sitä kummaa suklaamestaa. Siellä sitten viimein oli mahdollisuus Internetiin… ja mun läppärilaukku oli siirretty sinne ruumaan, AHAHAHAA! That´s my luck. Seuraavaksi olin taas lentokoneessa ja taivas oli selkeä. Se ei tuntunut hyvältä. Oli siistiä katsella ikkunasta ulos kun näki kaupungin niin hyvin, mutta kun oivalsi, että olemme tosiaan 11km korkeudessa, se ei ollut enää kivaa. Yritin kauhuissani lueskella jotain. Sitten tuli turbulenssia ja löin verhot kiinni. Pelotti ihan hirveästi ja kädet ja jalat tärisi, sekä hampaat kalisi! En ole koskaan ennen pelännyt niin paljon, että hampaat alkaisi kolkuttaa yhteen. Tulipa koettua sitten sekin. Seattlen yllä, koneen aloittaessa laskeutumista uskalsin aukaista verhon ja katsella kaupunkia. Vierustoverini sanoi, että on muuttanut LA:sta Seattleen ja tykkäsi Seattlesta enemmän, koska se on sen verran pienempi kaupunki, joten elämänmeno on rauhallisempaa ja ihmiset on mukavampia. Oli vähä vaikea sisäistää moista puhetta alapuolellamme avautuvaan valtavaan valomereen. Kaupunki tuntui suuremmalta kuin koko Suomi, ja toinen toteaa, että se on kiva, koska se on niin pieni ja rauhallinen, wooot?! Katselin kaupunkia ja kysyin vieruskaverilta, että miksi siellä oli niin paljon välkkyviä valoja. Useat valot syttyivät ja sammuivat, ja niistä tuli jouluvalot mieleen. Hän vastasi, että veikkaisi näin pimeällä sen johtuvan siitä, että valot ovat paikallaan, mutta meidän liikkuessa valojen edessä käy puita, ja siksi valot näyttävät välkkyviltä. Vähä nolotti. Me kaikki suomalaiset olemme niin idiootteja, ettemme ymmärrä mitä tapahtuu kun havaitsemamme objektin eteen tule toinen objekti. ”Apua! Mihin se eka katosi?!”

Seattlen kentällä piti vaihdella metrolinjoja, että pääsi oikeaan terminaaliin. Pyysin apua henkilökunnalta ja se nainen tuli samaan hissiin ja lupasi auttaa minua löytämään oikean junan, jotta pääsisin alkuun terminaalin etsinnöissäni. Oli tosi tyylikästä kävellä sen rinnalla ja naisen kääntyessä vasemmalle, jatkoin suoraa ja vilkutin hänelle iloisesti ja huikkasin: ”Thank you very much”. Nainen peruutti, ja huusi että minunhan tuli kääntyä hänen mukanaan. Siistiä. No pääsin portille ja siitä koneeseen. Alaskan kone oli kivannäköinen, kylmä ja puoleksi tyhjä. Oli ihanaa, sillä pääsin viimein pötköttää kolmen penkin alueelle.

Fairbanksin kenttä oli todella pieni, viihtyisä ja autio siihen aikaan yöstä. Se tuntui todella hyvältä suurkaupunkien kenttien jälkeen. Oli niin kotoisa olo, ja olin onnellinen, että olin valinnut Fairbanksin vaihtokohteekseni. Hain matkalaukkuni, mutta kesken kaiken viety käsimatkatavarani oli päätynyt Dallasiin. En ollut yllättynyt laukun puuttumisesta, mutta olin yllättynyt siitä, että se oli päättänyt vaihtaa kurssinsa kokonaan. Kieltäydyin itkemästä. Ilman läppäriä ja kännykkä laturia hipsuttelin taksiin.

Taksikuski näytti ihan joulupukilta, ja kun hän avasi suunsa, olin ihan varma hänen olevan joulupukki. Rempseä ja iloinen mies. En vain ymmärtänyt miksi pukki oli tullut Alaskaan eikä ollut Rovaniemellä valmistautumassa joulusesonkiin... Kohta ne britit alkaa taas sinne lentelemään. Katselin matkalla kaupunkia ja se näytti kivalta. Joulupukki vei minut hostellille ja odotti, että pääsen sisään jo pimeänä olevaan rakennukseen. En tiennyt mennäkö sisään avoimesta ovesta, vai soittaa ovessa annettuun numeroon, sillä niin siinä pyydettiin tekemään mikäli saapui keskellä yötä. Numerossa kukaan ei vastannut, ja joulupukki kehoitti minua menemään rohkeasti sisään. Jahka istuskelisin siellä, joku tulisi varmasti kysymään, että kuka minä oikein olen. Se oli hyvä neuvo. Kyllä pukki tietää.

Hostellissa oli kaksi poikaa valveilla ja he porisuttivat minua siihen asti, että hostellin omistaja, vanha rouva, heräsi. Oli tosi noloa herättää hänet keskellä yötä. Toinen pojista veikkasi hostellin olevan jo täysi, sillä poika itse nukkui kasvihuoneessa. Mielestäni se oli hiukan erikoista. Rouva kertoi saapuessaan, että kaikki sängyt olivat todella jo täynnä, varauksessani oli joku sekaannus. Taas mietin, että laukku kadonneena, väsyneenä ilman majapaikkaa… en ala itkemään. Mummo kuitenkin ohjasi minut hänen kotiinsa pienelle sohvalle ja sain nukkua siinä yön. Olin iloinen siitä sohvasta, vaikka se oli pieni, nimittäin se oli luksusta verrattuna JFK:n lattiapaikkaan. Toinen talon koirista nukkui sohvani vieressä ja nukahdin hetkeksi. Heräsin kuitenkin paikallista aikaa aikaisin aamulla. Billie, aiemmin mainittu rouva, vei minut omaan sänkyynsä nukkumaan, jotta sain jalkani suoraksi. Olin todella väsynyt, tuijotin huoneen seinää reilu 3h, ja sitten aloin itkeä.

Soitin kotiin, ja itkin itkuni. Ajattelin, että olen liian väsynyt herätäkseni, mutta rytmit ovat liian sekaisin nukkuaksenikaan. Nousin ylös ja lähdin lenkille. Kävelin aluksi yhtä matkaa yhden hostellin asukkaan kanssa. Tyttö oli kotoisin Etelä-Koreasta, asunut jossain Californiassa viisi vuotta ja nyt muutti Alaskaan kokeilemaan onneaan. Ja tyttö on neljä vuotta nuorempi kuin minä. Oli vähän höntti olo, kun itse itkee koti-ikävää, kun on reissun päällä vain 4 kuukautta, ja toinen porskuttaa rohkeana elämässä tuntemattomille vesille. Tytön lähdettyä kävin kunnon lenkin, sekä kirjakaupassa ja huoltoasemalla ostamassa vettä ja maitoa. Ihmiset ovat tosi ystävällisiä täällä. Joskus tuntuu, että olisin musikaalissa, ilman musiikkia. En yhtään ihmettelisi, jos porukka alkaisi kaupassa laulaa ja tanssia samaan tahtiin. Ihmiset puhuttelevat kaupassa ”honey”, vilkuttaa sulle lenkillä, hymyilee ja kyselee miten menee. Kirjakauppias kysy, että ”oliko kiva lenkki? Näin sinut juoksemassa aiemmin”. Tällainen ”emme tunne toisiamme mutta turistaan silti kivoja”, on munsta kivaa ja auttaa suruisia ihmisiä. Kävin maalaismarkkinoilla ostaa kasviksia. Oli pakko ostaa uusia perunoita, koska ne oli ruotsalaisia (?!), pala pohjoismaita

Täällä on nyt kello n.1.00am ja kotona siellä on 12.06 läppärin mukaan. Nukuin päivällä neljä tuntia, en ole syönyt koko päivänä kuin muutaman hikisen porkkanan ja vähä kukkakaalta. Ei ole nälkä, mutta nyt ajattelin että pakko kokata. Onhan kotona lounasaika. Olen jutellut hostellin asukkaiden kanssa. Aluksi vain naputin koneella tätä blogia ja naurahtelin muiden jutuille. ”What is this?” ”Chicken” ”Where did it come here?” ”From a chicken”. Sitten rohkenin juttelemaan muiden kanssa, ja olo helpottui. Nyt ei itketä. Toivon vain, että aika menisi nopeaa, ja pääsisi kotiin rapsuttaan Arttua, jutteleen kavereiden kans, syömään porukoiden kanssa aamiaista ja Antin kainaloon kertomaan Amerikasta.

Yö meni valvoessa, onhan kotosalla päivä. Seuraava päivä täällä meni valvoessa, mutta silloinhan kotona on yö. Eli siis en nuku koskaan, eikä nälkäkään vaivaa. Taidan olla jonkin sortin vampyyri, mut nehän onki hitti nyt joten ei onkelmaa. Jutut alkaa olla sitä luokkaa, että jatkamme jahka saan nukkua kunnon yöunet. Hei hei rakkaat ystävät! Olette ajatuksissani <3

Hakuprosessi

Hei! mitäs kuuluu? Elikkäs, tässä nyt vähä raakaversiota koko vaihtoprosessista nii halutessa saa siitä sellasta palikkatietoa:)

1. Tutustu maailman eri yliopistoihin ja niiden opintotarjontaan.

2. Menetä hermosi kun et löydä sitä oikeaa, tai et osaa valita niistä kaikista oikeista.

3. Innostu jostaki ihan sairaana, ja naputa motivaatiokirje ja täytä hakemus netissä.

4. Ramppaa sähköpostilla useita kertoja päivässä kuukauden ajan, vaikka tiedät ettei hyväksymispäätös tule vielä moneen viikkoon.

5. Huuda ilosta kun sähköposti saapuu sekä ilmoita asiasta teksiviestillä kaikille sukulaisille ja kavereille.

6. Mikäli menet sinne Jenkkeihin, nii ala hommata omat tilitiedot (ole tosiaa haalinu sitä massia sen verran, et sinne kannattaa niitä lähettää:)), jos esim porukat sponssaa nii niiden tilitiedot, koulun rahoituspäätös, kelan rahoituspäätös ja kaikki luonnollisesti englanniksi, ja pankkitiedot dollareina... sekä kopio passista tottakai.

7. Sit taas odotellaan kohdeyliopiston päätöstä.

8. Kun se saadaan nii tulee ihan sikana papereita, joita täyttää (kämppähakemukset, rokotusjutut (joita en tosiaa ole vieläkä pistäny, hemmetti), ruokajuttuja ja paljon paljon muita) Se on siistiä, mutta varaa siihen paljon aikaa, tulee nimittäin paljo infoa:)

9. VIISUMI. huhhuh. Varaa kärsivällisyyttä tähän prosessiin.
     9.1. Tee hakemus netissä
     9.2. Aloita se uudestaan ku netti pätkäsee
     9.3. Vastaa kummallisiin kysymyksiin, joissa selität kaikki perhetaustat ja tilitiedot jne.
     9.4. Tallenna hakemus, että voit jatkaa sitä myöhemmin
     9.5. Aloita hakemus kolmannen kerran, kun viimeksi tallensit sen väärin.
     9.6. Muistele menneisyyttäsi, että oletko ollut mukana kansanmurhissa, lapsisotilaiden värväämisessä ja                kerro hakemuksessa oletko terroristi.
     9.7. Ota sata kuvaa itsestäsi, koska sen täytyy just oikeanlainen pikselimössö, oikean kokoinen, oikean        värinen, oikea etäisyydeltä jne. ja luovuta siihen kuvaan, jonka kone hyväksyy vaikka olisit siinä millainen mursunaama tahansa.
     9.8. Varaa aika viisumihaastatteluun
     9.9. Ressaa ihan sikana,itke ja kiukuttele, ja välillä ole ihan tulessa
     9.10. Maksa viisumi. TULOSTA KUITTI!
     9.11. Mene viisumihaastatteluun tarkalleen oikeaan aikaan, omani oli 9.15 ja summeria piti painaa juurikin siihen aikaan. Itsensä piti esitellä siinä ovella ja sit piti mennä kököttää ja tärisee siihen käytävään. Sit annetaan passi oven raosta, jonka jälkee päästää turvatarkastukseen. Siitä pääsin sit seuraavaan huoneeseen jututtaa sellasta suomalaista virkailijaa. Se pyysi multa sitä kuittia, et oon maksanu viisumi maksun. En vieläkää tiedä et mikä kumma se kuitti oli minkä oon maksanu, joten joudun kipittää viereiseen pankkiin maksaan sitä uudestaan. Hesanreissu pudjetti meniki sit siinä:) Vois muuten selvittää, et mitä silloin oon maksanu... Anyway, taas turvatarkastukseen ja pääsin sit sen jenkkivirkailijanki haastatteluun. Se jutusteli mukavia (missä opiskelet, mihin meet jne), viimein rentouduin ja he oli hiinä. Seuraavana päivänä sain hakea viisumin.

10. Osta lentoliput. Oli oma prosessinsa. Supersaverista hommasin Nykkii asti ja siitä sit American Airlinesista Fairbanskiin.

11. Lähdön lähetessä ole reippain mielin ja itkeskele iltaisin ikävää.

12. Hengaa kavereiden ja perheen kanssa mahd. paljon ja heitä koiralle palloa, jotta sillä olis kivaa sun kans ja se tietää et tykkäät siitä maailman eniten.

13. Osta sille pojalle mistä tykkäät, joku kiva juttu, nii et se tietää, et tykkäät siitä ja sun tulee ihan kamala ikävä. Hali myös paljon.

14. Järjestä kavereille illanistujaiset, jotta voitte viettää yhdessä laatuaikaa.

15. Muista myös äitiä, iskää ja mummoa.

16. Nuku miten haluat, rytmien on ihan sama mennä sekasin:)