Paketti kotoa!

On nii ilonen mieli, että oli pakko kirjottaa toinen heti perään. ensinnäki a. kello on vasta 14.00, pyykit hoidettu, postikortteja postitettu, lohta paistettu ja syöty. Aamulla skypetettiin antin kans tunti, jee! [se on nyt ollu työreissulla nii on oltu vähemmän yhteydessä pari päivää :( ] Torstaita vielä paljon jälellä ja kuudeksi kirjastoon läksyjä tekee, eli ei edes niitäkää tarvii nyt ressata. mutta...

toiseksi se b. ÄITIN LÄHETTÄMÄ PAKETTI TULI PERILLE!

Jee!!!!!!!!!!

Sain huiveja, takin, kenkiä jne jne. Mukana oli lisäksi enkelikortti (äiti tykkää enkeleistä) ja siinä luki, että isällä ja äidillä on ikävä ja ne tykkää munsta:) Nii siistiä. Täällä kaikki puut on jo alasti, ja talvea venaillaan, nii haluan jo vetää karvanassukoita jalkoihin ja käsiin.

Postitäti lähti hakee mun pakettia takahuoneesta ja kysy vaan, et "onko sulla kulkuneuvoa millä kuljettaa tää paketti" "ei, miksi nii?" "tässä lukee, et tää on aika iso" "... ...oh, mother"

Kantaessani sitä jumboa mua tuli vastaan kaksi ihmistä, jotka kysy, että tarviinko apua. Kiitin ja kerroin että kaikki jees. Kolmas oli menossa samaan suuntaan ja nappas paketin, ja toi ovelle. Fairbanksin tyyliin. Puhuttiin talvesta, ja hän sanoi, että tunteja ym ei peruta, vaikka pakkanen olis kova. Hän kuitenkin lisäsi, että sillon Fairbanks pysähtyy, jos talvella sataa vettä, koska tulee ihan peilijää. Se sano, ettei minnekää voi oikee mennä, ku kukaa ei pysy pystyssä. Mua nauratti, aattelin ittiäni kiikkumassa sitä mäkeä alas. Sit se avulias alma sano, ettei se ole yhtää hauskaa, koska sattuu nii paljon onnettomuuksia... mitä siihen sit sanoo... "totta, olen vain sairas sadisti ja moiset jutut vaan naurattaa". Annoin mieluummin sen kuvan itsestäni, että olen sairas ja kylmä ihminen, enkä halunnut kertoa totuutta mielessäni pyörivästä Mikki Hiiri piirretystä, jossa Mikki aina laittaa tyynyn Minnin takamuksen alle kun ne luistelee. Mieluummin sairas, entä Mikki Hiiri.

Äiti sano, et ne lähettää isän kans mulle rahaa synttärilahjaksi. "saat sitte ostaa itelles jotain kivaa, mitä ikinä haluat" "... kiitos oikeen kovasti... täällä vaa ei oikee oo mitää mitä ostaa" :)

Mutta jees nöös, luen tota mun kirjaa jonka kannessa luvattiin että se on "pure page-turner"... ja mie oon käännely niitä sivuja nyt kuukauden ja vielä 2/3 jälellä...

Tataa

Elämä valuu lupsakasti eteenpäin

Eilen tehtii koulussa aamiaista. Ensin ihmeteltiin kananmunan koostumusta ja sen sellasta, ja sit labrassa tehtiin aamiaista. Meidän jokaisen piti tehdä kuusi erilaista munaa onnistuneesti. Arvatkaa kuka oli viimeisenä valmis? Kyllä, minä. Arvatkaa kuka epäonnistunu eniten? Kyllä minä. Tuli sellanen olo, et mestarikokki Henna ku ei osaa yhtä typerää munaa paistaa. Muuten oli kivaa:) Meidän piti kääntää se muna sillee heittämällä, ei lastalla. Eli niin ku jotkut coolit ihmiset kääntää lätyn sillee et ne heittää sen ilmaan. Me ei sitä heitetty korkeelle, koska keltuainen ei saanu hajota, mutta anyway. Aloin just valmitautua kääntämään omaa over easy tai easy over munaani, ja Chef Roddey tuli viereen katsomaan. Sanoin, sille ettei jää tuijottaa siihen viereen, ku tulee paineita, mut se vaa nauro ja sano, että anna mennä. Ja minähän annoin. Puolet munasta tipahti lattialle ja mulla pääsi rumasana suomeksi. Chef Roddey alko nauraa ja sano, että kukaa ei olis tienny mitä sanoin, jos en olis tehny sitä ilmettä perään. Sellasta "oho hups" :D Se on kyllä loistava heppu. Se korotti mulle eilen ääntä, ku joutuin ottaa vähä avuksi metallilastaa. Se näki ja kiekas, että mitä on puhuttu metallista ja teflon pannusta. Kiljasin automaattisesti takas, etten mie koske siihen pannuun:D hölömö minä. Laitoin sen metallilastan pois, ja Chef Roddey tuli selittään miksi korotti ääntä. Ei se haitannu oikeesti mitää, ite kämmäsin, ku just oli sanottu ettei niin tehdä.

Kävelin sitte koulustä kämpille kauheeta rallia, koska oltii sovittu Miian kanssa, et lähdetää Fred Meyersille. Käyn kaupassa ehkä kerran viikossa, ja eilen oli kauppapäivä. Vähä niin ku tänää on mun pyykkipäivä. Joku vanhempi mies oli just kaartamassa pois parkkipaikalta ja se jäi odottamaan mua, et saan ylittää tien ensin. Kipitin sit vaihdilla, ettei sen tarvii oottaa mua kovin kauaa. Se avas ikkunan ja huikkas mua sen luo lähemmäs. Otin kuulokkeen pois korvalta ja menin kysymään, että mikä on hätänä. Se vaan tokas, että "älä kiirehdi, kun on näin kaunis päivä". Millainen iloisen mielen enkeli tekee noin? Sit se hymyili ja ajo pois. Siinä sit seisoin ja mietin, että miksi minä edes kiirehdin... minne? kauppaan? ihan turhaa. Kävelin sitte rauhassa kotiin.

Vaikka koulupäivä oli kiva, tyypit kursseilla on kivoja, kämppikset on huippuja ja opettajat on loistavia ja kävelen hymyssä suin kämpille auringon paisteessa, mietin Anttia, Idaa, Riinaa, Mammua, Saanaa, Heidejä, Ellua... Mulla tulee kävellessä helposti tippa silmään. Mammu pisti mulle viestin, et se on saanu töitä ja oli ihan onnessaan, ja olin nii ylpee siitä, mutta harmitti niin paljon, etten voi vaa pölähtää sen oven taakse suklaapatukoiden kanssa ja sanoa, et nyt tyttö keitä kahvit ja raatataan. En tiedä miksi, mutta jos mietin Tanjaa nii mua alkaa aina naurattaa.. Sama juttu Mikan kans:D

Ihmisten elämässä on paljon sellasia hetkiä jotka muistaa ikänsä. Esimerkiksi mietitään mun ja Antin ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaa Teneriffalle. Muistan ikäni, kun istuttii yöllä Välimeren rannalla niillä suurilla kivillä, tuuli ylty ja hakkas aaltoja niille kiville ja me istuttii tuntikausia ja puhuttii elämstä ja siitä mitä me siltä odotetaan. Muisto jonka muistan aina. Siitäki on jo... 7 vuotta? Mutta on asioita, jotka unohtaa. Esimerkiksi sen, ku me käveltiinn sille siistille aukiolle. Ei sitä muista. Siinä ei tapahtunu mitää erikoista eikä matkalla ollu mitää kummaa. Mutta täällä mulle tulee paljon tällaisia flashbackeja, joita ei pitäis muistaa. Ne on voimakkaita ja jotenki tulee sellainen olo niin ku eläisin sitä hetkeä nyt. Hyvä esimerkki, mulle tuli voimakas muisto, siitä kun kävelen Anttilan parkkihallista sisään toiseen kerrokseen. En muista mitä menin hakemaan tai mitään. Muistan vain sen hetken. Tosi outoa. Ei sillon tapahtunu mitää erikoista. Eilen muistin yhtäkkiä ku kerran Helsingissä kokouksen jälkeen mentii äidin kans lounaalle sellaseen oikeen perus ravintolaan. Ei ihmeellinen muisto, sellanen mitä en edes ole muistanu tai miettiny.

Lisäksi nään kamalasti unia läheisistä ihmisistä. Viime yönä näin unta Satu-serkusta.

Pitää lähtä käymää postissa. Enna-Claire puhuu mun vieressä skypellä. On nii ihana kuunnella sitä ku se puhuu ranskaa:) Kuulostaa niin kauniilta.

Hei hei sinne kaikille! Ootte rakkaita!

Me saatiin televisio!

Kun läppäri saikkaa ja internet pätkii, etkä ole voinut katsoa netistä sarjoja kuukauteen, huomaat miten paljon kaipaat viihdettä. Jos telkkaria halajat nähdä, nii pitää kipittää katsomaan naapuriin. Onneksi siellä Miian kämpässä on nii kivaa porukkaa, ettei se mikää suuri rangaistus ole:) Mammun antamat Saulit (Reinon piraatti versio... haha  sauli. sydäntä kourasee kivasti aina ku laitan ne jalkaa) tassuihin ja menoksi.

Mutta tänään... Kämppikseni Miho astui ovesta sisään ja ilmoitti, että meille tulee telkkari! Pomppasin salamana pystyyn ja huusin yläkertaan Enna-Clairelle ja May-Brittille, että televisio saapui nyt! Kaikki kipitti alakertaan odottamaan uutta perheenjäsentä. Mihon ystävä lahjoitti meille itseltää ylimääräisen television... Onneksi meillä oli tänää koulussa leivottu kakkuja ja muffinsseja, joten annoin tälle Mihon ystävälle herkkuja kiitokseksi, kun hän kiikutti uuden viihdyttimemme sisään. Ilmaiseksi saatiin 10 vuotta vanha telkkari ja se on mahtava!

Ja ehdoton pohjasääntö, että meidän televisio ei ole se vaan hän. Ja nimekseen hän sai Roger:)

Ei muuta ku poppareita ostaan... muttei vielä. Ollaan nassutettu maha täyteen noita muffineita nii riittää taas vähäksi aikaa:D

Kaikki menee muuten kivasti kyllä. Koti-ikävä piikki on taas aika korkeella. Ai nii, näin sitä hostellin omistavaa kivaa mummelia kaupassa. Se oli herttainen ja kiva ihminen, mutta muistot niistä ekoista kamalista päivistä, joina itkin hostellin vesivahinkoon, oli nii kamalat, etten voinut, kuin kääntää katseen pois. Ilkeetä, mutta tulee vieläki ikävä tunne mahan pohjaan, kun ajattelen niitä tuntemuksia joita sillon oli. Muistan varmaa ikäni... ja jos unohdan nii onneks mulla on tää blogi muistuttamassa:D

Nyt menen, kirjoitan kirjaston koneella ja on ihan sairaan hassun hauskaa copy pastettaa joka ikinen ä tähän tekstiin...

TATAA!

Master Chef Henna, ei enempää eikä vähempää:)

On ollu nii siistiä. Tykkään tosi paljon käydä koulua täällä.

Alussa ootin koulun alkua ihan hirveesti, ja olin aivan onnesta soikeana ku se viimein alko. Opettajat oli ihan tosi kivoja ja huolehti koko ajan, et onhan mulla kaikki hyvin ja pysynhän mukana. Ne on kaikki todella helposti lähestyttäviä. Kuitenki, kun jokainen kurssi(luonnollisesti) aloitettiin perusteista, nii alko välillä jo tympii se ainainen samojen bakteerien tuijottelu ja oikeaoppinen astioiden tiskaus. Ja ku pilkot 4h putkee jotain typerää porkkanaa, joista 6 siivua on oikean mallisia nii alkaa jo palaa käpy, ja sitä tekis mieli vaa napsia poskee koko porkkana. Porkkanan piti olla 1/16 inch, jonka molemmat päät piti olla tarkalleen neliön mutoisia. Pystyit tarkastamaan omat porkkanapuikkos sellasesta viivottimesta, jossa on oikean kokoinen reikä. Kun mikää puikko ei siitä kolosta mene suosiolla, nii lopuksi työnsin sen suikulan siitä väkisin läpi, jolloin siitä kuoriutui kaikki ylimääräinen pois ja siitä tuli kuin tulikin aivan täydellinen. Ainut onkelma vaan, että opettaja Chef Roddey näki sen ja alko nauraa, että "you cheated". Siinä vaiheessa en enää välittäny, vaikka menin siitä mistä aita on matalin. Tärkeintä oli se, että aidan toisella puolella oli odottamassa kuusi täydellistä porkkanasuikaletta.

Meidän kokkiporukkaa:)

Opettajat on muuten ihania, kun kysyin Chef Luisilta, että voisko se ottaa muutaman kuvan, ku saatii meidän univormut, nii nyt se on kuvannu mulle muistoja jo kaksi päivää:) Tänäänki ku pääsin keittiölle, nii se tuli mun luo ja kysy, että missä kamera. Kun vastasin, että laukussa tuolla viereisessä huoneessa, nii se vaa tokas, että käy hakemassa se ja tuo minulle. Illalla se nyt toi sen takas ja sano, että akku loppu:D

Leikkasin tänää mun uudella veitselläni kaksi sormea rikki. Aijai, toisesta vedin vielä kynnen läpi:/

Meidän kursseihin kuuluu, että pitää tehdä community servicea neljässä tapahtumassa ja siitä pitää kirjottaa essee. Eli siis vapaaehtoistyötä keittiössä. Tänää mulla oli Potato Fest. Olen juuri saapunut sieltä, oltuani töissä 12h. Voiko ihminen olla väsyneempi? Ilmeisesti voi, koska tulin ensin kirjoittaa tätä Miian kämpille, enkä menny suoraa sänkyyn:D Aamulla mietin, että miten tästä selviän tästä päivästä hengissä, kun väsyn nii helposti vielä keittiössä, ku on nii paljon uutta opittavaa englanniksi (yllättävän helppoa kuitenkin) ja näin, mutta hyvin meni. Ollaan valmisteltu tapahtumaa viikko, ja menu ja se paikka oli aivan upeita. Porukka oli ihan mieletöntä ja meillä oli loistava tiimihenki. Tehtii tosi hyviä ruokalajeja, ja yritin imeä itseeni kaiken uuden tiedon mitä irti sain.

Kanaa ja perunakakkua. Hommat hoidetaan linjassa, niin että jokaisella on yksi tehtävä. Mie laitoin kanapihvin pystyyn sillee jännästi sen perunakakun keskelle:) Vieressäni Matt.

Samaista ruokalajia edelleen

Meidän kööri The Pump Housen terassilla

Potato Fest on vuotuinen hyväntekeväisyys tapahtuma, ja oli oikeasti lahja, että sain kokea sen. Ihan mieletöntä. Ruoka on pääosin lahjoitettua ja se pidetään paikallisessa ravintolassa Pump Housessa, jolla on pitkä historia. Sillä rakennuksella pumpattiin aikanaan Tanana joesta vettä kullankaivajille. Nyt siitä on sit tehty ihan historiallinen, tunnelmallinen ja paikallisuutta kunnioittava ravintola, just sellanen mistä mie oon aina haaveillu itselleni. Se on kauniilla paikalla joen rannassa, unelma paikka häille sun muille. Meillä oli melkee kaksisataa syöjää siellä, ja fiilis oli upea. Ennen ku vieraat saapuivat illalliselle minulle esiteltii ravintola, ja historia kerrottiin kolmeen kertaan:D Sain esitteitä paikasta ja mulle esiteltiin paikan omistajaki.

Ravintola oli aivan ihana.  Siinä oli jotain sellaista mitä arvostan tosi paljon. Ja oli tosiaa varmaa siksi näin tyhjä ku se oli varattu nii isolla porukalle... kai... :) toivottavasti

 Tänne aion tulla kavereiden kanssa syömään joku kaunis päivä... kunnon wining and dining ilta. Paikallista safkaa. May-Britt on kuulemma käyny vanhempiensa kanssa ja ruoka oli kuulemma todella hyvää.

Tämä on sitte pubista. Se oli mukavan lepposan olonen vaikka muu ravintola oliki sellanen "hienompi"










Illan päätteeksi, ennen jälkiruokaa, meidän koko kokkipoppoo tuli keittiöstä esittäytyyn ja meille taputettiin kovasti, nostettiin maljat ja kaikkien piti kertoo mikrofoniin, että kuka on:) oli tosi hieno fiilis. Onneksi en herkistyny, olis ollu tosi nolo. Mut se oli viittä vailla, ku oli nii väsyny, että teki mieli itkee muutenki:D ei ihan, mutta melekee. Ja sit, ku jännitti ja oli nii mielissään kovasta ja hyvästä työstä mitä oli tehny, nii oli kiva saada kiitosta. Vaikka olinkin vain yksi, äärimmäisen avuton, muurahainen suuressa keossa, sain kuitenkin raahattua sinne yhden havunneulasen taloa pystyssä pitämään.

Kurssikavereihin alkaa nyt tutustua ja mun lemppari kavereita so far on Erin, PhD:ta suorittava nainen, joka on tosi kiltti kaikille, Matt, 46-vuotias armeija mies, (jonka kanssa löytyy paljon puhuttavaa, kun omalla poikakaverillani on samankaltaiset kujeet), Danielle ja Stephanie suhteellisen uudet tuttavuudet, sekä Jordaniasta alkujaan kotoisin oleva Lina. Kaikkiin tutustuu koko ajan vain enemmän ja enemmän, ja koulunkäynti tuntuu ennemmin jo yhdessä hengailulta, sekä samaan aikaan opiskellaan. Opettajat kuuluu jo samaan "kaveriporukkaan" ja niiden kanssa voi heittää läppää ja ottaa rennosti.

Sit yksi tyttö tuli ja kysy, että mitä teen kiitospäivänä, ja vastasin ettei vielä ole mitää tietoa. Tämä tyttö, Stephanie, sitte pyysi minut hänen perheensä luokse kiitospäivän viettoon. Ihan huippu tarjous:)


Nyt alkaa väsyttää siihen malliin, että menen nukkumaan.

Hennan amerikkalainen kerrossämpylä

Olen kuullut hienon ohjeen, jossa rakentava kritiikki pitää antaa sämpylän mallisena, ensin kehu, sitten kritiikki ja sitten kehu… koska minulla on kaksi asiaa kritisoitavana, niin teen kerros sämpylän.

Aloitetaan siitä hattusämpylästä, jossa voi olla pinnalla siemeniä koristeena ja makua antamassa, eli kehu:

Ekaksi, jee jee opiskelu tyyli. Yliopistossa tulee läksyjä. Kuulostaa hullulta itsenäisen suomalaisen opiskelijan korvaan.. Mutta täällä opiskelen ahkerammin kuin koskaan ennen. Toisaalta se voi johtua siitä, että täällä minulle tuli ahaa elämys: ”mikä minusta tulee isona? Tuleeko minusta mitään? Kuka minut palkkaa? Saanko aikaseksi perustaa oman yrityksen? Kuinka iso minusta tulee?” Oli pakko ottaa härkää sarvista ja alkaa olla aikuinen ihminen, jonka valmistuminen voi olla käden ulottuvuuden päässä. No, joka tapauksessa, läksyjä tehdään (paljon) ja ne tarkastetaan aivan kuin oltaisiin peruskoulussa. Täällä koen todeksi facebook-ryhmän: ”anyone noticed that studying is like student and dying put together?” Mutta itse asiassa nautin siitä. Toiseksi, meidän koulun kirjakaupassa on todella hienoja UAF vaatteita myynnissä. Lähinnä urheilu vaatteita ja oleskelu kuteita kuten collareita. Ne on oikeesti niin siistejä, että kaikki haluaa niitä. Niitä saa myös oikeita merkkejä kuten Adidasta ym. Lisää mukavasti koulun yhteishenkeä.

Nyt se kritiikki pihvi/kinkkusiivu… Eli ruoka. Rehellisesti sanottuna koulun ruokaa arvostellaan todella raskaasti. Itse olen koululla syönyt vain sushia kerran, mutta muuten ruoka on epäterveellistä ja jopa kerran aiheuttanut ruokamyrkytyksen yhdelle kurssikaverilleni. Koska asuntoloissa ei yleensä ole keittiöitä, täällä on olemassa munchmoney, eli ikään kuin lounasseteleitä. Saat valita erin suuruisen ”mealplanin” ja sen summan edestä saat sitten syödä koulun ravintoloissa, joita on mm Taco bell, Subway, sushimesta jne. Aluksi luulin, että minullaki pitää se olla, mutta kämppikseni valaisi asiaa, ja sanoi kokemuksesta (opiskellut täällä jo vuoden), ettei kannata. Hän oli syönyt sitä vajaa puoli vuotta ja oli kurkkua myöten täynnä. Syy miksei meidän tarvitse ruokasuunnitelmaa ottaa, johtuu siitä, että meidän Cutler asunnoissa on tosi hyvät keittiöt.

Vaikka koulun jokaisessa ilmaisessa BBQ tarjoilussa tarjolla on ollut hampurilaisia ja sipsejä, ja ihmiset arvostelevat sitä kovasti, koen suuremmaksi ongelmaksi sen, että melkeinpä kaikki on geenimanipuloitua. Koulussa puhuttiin geenimanipuloitujen ja paikallisten munien eroavaisuuksista ja siitä se keskustelu sitten lähti. Miksi veikkaat, että maito säilyy jääkaapissa kuukauden, tai jättikokoista punasipulia voi syödä 2 viikkoa, vaikka se on ”avattu”? Vastauksena on kaiken maailman säilöntäaineet ja geenimanipulointi. Genetically modified organism, GMO, (suom. geenimuunneltu organismi) on paljolti Yhdysvaltojen suosima tapa vaikuttaa ruoan säilyvyyteen ja muokata se halutunlaiseksi. Opettajani sanoi esimerkin, että aikoinaan siat olivat kyömyselkäisiä, mutta koska takamus oli niistä halutuin herkku, ne ovat muuttuneet suoraselkäisiksi ja isopeppuisiksi. En tiedä tämän tieteellistä lähdettä, niin en mene totena väittämään. Lueskelin vähän noita juttuja, enkä vielä osaa perustaa väitteitäni millekään, mutta minusta ajatus on todella pelottava. Ihminen menee Jumalan asemaan, niin saa nähdä mitähän siitäkin tulee. 

Yleensä tällaiset kaikki ”villitykset” lähtee Amerikasta liikkeelle ja leviää muualle maailmaan. Puhuttiin asiasta Annan kanssa (kämppis) ja se sano,ettei usko et toi villitys leviää Suomeen. Toisaalta totta, nyt alkaa olla muotia kiinnostua mistä oma ruoka tulee (toivottavasti ei jää vaan ohimenevaksi muoti-ilmiöksi, vaa olis ihan oikeasti pysyvä elämäntapa muutos), joten ei varmaa noi tomaatit oo ensimmaisiä mitä ihmiset haluaa suuhunsa pistää. Mutta monesti mitä USA edellä, sitä muut perassä. Aasiankin talouskasvun ja kehityksen ollessa niin nousujohteinen, nii onhan erittain mahdollista, etta "maailman pomon" paikka kiepsahtaa USA:lta Japaniin tai Etela-Koreaan (meinasin kirjottaa, etta Pohjois-Koreaan, siinä sitä sitte oltaski. Ennemmin 100 vuotta kestävä punasipuli entä Rakastettu johtaja), joten jos sit matkittaski niitä. En tosin tiijä, et kuinka paljon Aasiassa tota geenimanipuloita safkaa jo syodään, ku sielläki tuota porukkaa tuppaa aika paljon olemaan.

Mutta toistaiseksi Aasiasta levinneita juttuja on taekwondon, joogan ja manga sarjisten kaltaset jutut, nii kyllä niitä kelpaa levittää tännekin, ku ne ei pumppaa meidän elimistöön mitää ylimääräisyyksiä. (en itte tosiaa ole mikaa mangafani, enka harrasta kumpaakaan noista lajeista. oon notkea ku näkkileipä, ja ajatus taekwondosta ja minusta... hehee joo, jätetaanpa se siihen)

Jos mussuttelen täällä ihan mitä sattuu ilman mitään totuusperaa, nii saa mielellään korjata. Olen enemman kuin valmis luopumaan argumenteistani, jos ne perustellaan vääriksi:)

Toinen esimerkki ”myrkkyjä elimistöön” kappaleeseen on, että eräs opiskelija täällä on kipeänä, poskiontelon tulehdus ja kuumeilu. Lääkkeet: jonkin sortin rauhottavia/nukutus juttuja, antibiootit ja kolmanneksi taisi olla Euroopassa kielletty melkeen huumausaine. Että näin.

Toinen kritiikki, olkoon sitten extra pihvi tässä herkullisessa sämpylässä, jota teille valmistan, koskee puhalluttamista. Koska täällä alkoholin ikäraja on 21 vuotta, sen nuoremmat eivät tietenkään saa juoda, no luonnollisesti, näinhän se menee. Mutta lisäksi on ehdoton sääntö, että mikäli asunnossa on yksikin alaikäinen, siellä ei saa olla alkoholia, eikä kukaan saa sitä nauttia. Annan havaintoesimerkin:

USA: Neljä kämppistä, joista yksi on alaikäinen. Tämä alaikäinen katsoo selvin päin muiden kanssa elokuvaa, samalla kun muut juovat olutta tai viiniä. Tarkastus sattuu tulemaan, kaikki ovat ongelmissa, koska voidaan olettaa, että alaikäinenkin juo.

Suomi: Sama tilanne ja tarkastus tulee. Alaikäinen puhallutetaan, todetaan selvin päin olevaksi ja poistutaan.

Sama koskee kuulemma autoilua. Jos sinulla on avonainen viinipullo etupenkillä ja ajat autoa, voidaan olettaa että olet juonut sitä. Se tulisi säilyttää takakontissa. Näin meille ohjeistettiin. Eli puhallutusta ei ilmeisesti harrasteta. Minusta tämä on tosi outoa... tai suorastaan typerää...  Ai nii, ja taksikuski muuten sano et täällä on paljon rattijuoppoja. Ihmiset menee talvella pubeihin (ku täällä ei kuulemma ole muuta tekemistä:)) ja sit ku ne asuu kaukana ja on kylymä, nii porukka sit hurruuttelee kotiin. Eli siis varovasti liikenteessä, oot kävellen vähä altavastaavana.

Ja viimeinen mehevä sämpylä eli kehu. Ensinnäkin ihmiset (tämä koskee ainakin Alaskaa). Niitä olen jo varmaan ylistänyt sen miljoona kertaa, mutta edelleen. Kävin kaupassa, minulta kysyttiin, että onko minulla alennuksen myöntävää korttia, jota minulla ei tietenkään ollut. Myyjä huusi toiselle asiakkaalle, että voisiko hän antaa oman korttinsa numeron, jotta minä saan alennuksen. Ja asiakas huuteli numerolistan ulkoa hyllyn välistä, ja minulla lähti 3 dollaria hinnasta pois… kuinka kätevää. 

Ja vähä duuninkeja: Kävin kajakkireissulla, oli tosi kivaa. Meitä sattu olemaan skandinaavinen porukka: kolme ruotsalaista, kaksi norjalaista ja mie, suomalainen. ”Olipa kerran suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen…” Porukka oli ihan mahtavia ja päivä oli kiva. Meidän piti yöpyä metsässä, mutta oli luvattu sellanen myrsky, että telttailu muuttui päiväreissuksi. Tänää on tuullut Fairbanksissaki kovasti, vaikka yleensä täällä ei tuule, kun ollaan täällä vuorten keskellä laaksossa.

 Ku tarpeeksi huhki vastatuuleen oli lepposaa laittaa laiva parkkiin ja hiukka levahtää:)

Ja käytiin tänää Miian kans ostaan take away kahvit ennen ku mentii kirjastoon tekee läksyjä. Se poika joka myi ne kahvit sano tunteneensa suomalaisen, joka oli opettanut hänelle suomenkielisen lauseen. Se oli: ”mina olen kakku”. Siis ihan loistavaa:D Munsta tuo oli ehkä loistavin lause koskaan, mitä voi toiselle opettaa suomeksi. Saatiin hyvät naurut.

Ja englanti alkaa kehittyy, sillee et tunnen oloni jo varmemmaksi. Se ei kuitenkaa tarkota, että tämä mun typerä aksentti olis vielä lähteny kiitää. Oli tosi nasevaa tehä sämpylöitä yhden tytön kans, ku kysyin, että ”are you an exhange student” ja se ei vastannu mitää... joten sit se yks meidän kokki sano sille, että henna kysy sulta, että ootko vaihto-oppilas, ja se mimmi katto sitä opettajaa ja sano et: ”joo, ku tolla on nii kova toi aksentti nii en saa siitä aina selvää”… hehee, siinä sitte seisot vieressä ja mietit et ”sulla ei muuten ole sitä aksenttia, joten minä kyllä saan selvää sunsta” en viitsiny sanoa mitää, olin niin ku olisin yhtä tyhmä, ku miltä kuulostan ja täysin vailla ymmärrystä muusta maailmasta. Se on hyvä tapa vältellä konflikteja. Voi vaa olla, että meidän suomalaisten maine vähä kärsii tästä mun tyylistä:)

Kone on reistaillu, se on ollu sellanen juttu joka aiheuttaa mulle itkupotku raivareita. Ja ahistaa ku täällä ei ole ketää kelle kehtaa kiukutella. täytyy nieleskella ku aikuinen nainen... hyi, ihan vierasta moinen toiminta.

Ollakseen vanha ja viisas, täytyy ensin olla nuori ja tyhmä

Elämä on lähtenyt täällä rullaan mukavasti eteenpäin. Koulu on alkanut, ja pidän siitä tosi paljon. Mun opettaja on ihan huippu, se on sellanen 40-50-vuotias mies, jolla on pitkä historia tuolla kokkauksen puolella, ja vaikuttaa tosi pätevältä. Hän on puhelias ja hauska, ja on painottanut, että hänelle voi puhua aina ja mistä tahansa. Tämä chef  Roddey on lisäksi ilonen, että kursseilla on myös suomalainen vaihtari. Hän ehdotti nyt koulun jälkeen, että voisimme mennä joskus kurssiporukkamme kanssa syömään johonkin hyvään paikalliseen ravintolaan, jotta saisin kokea paikallisia ruokia. Oli kyllä tosi kiva ajatus.

Englannin kieleksi opiskelu ei ole ongelma, ymmärrän kyllä kaiken kuulemani ja lukemani ja osaan suhteellisen hyvin puhua. Tai ainakin tämä puhuminen muuttuu koko ajan sujuvammaksi. Joskus vaan inhoan sopertaa englanniksi, kun huomaan, että puhun mitä sattuu ja sanat menee ihan väärään järjestykseen. Takaraivossani jyskyttää vaan ”idiootti idiootti idiootti” kun näen ihmisten ilmeen, joka on just sellanen ”en ymmärrä yhtään mitä juuri selitit mutta hymyilen sinulla takaisin ja vastaan ”jeah”, koska se on niin kaikenkattava vastaus”. Toinen mikä aiheuttaa mielenkiintoisia tilanteita, on mun aksentti. En tiennyt, että me suomalaisetkin omataan aksentti, mutta jeah, we do. Heti kun avaan suuni, ihmiset tunnistaa mun aksentista, että tuo ei ole jenkki.. Siitä kyllä tykätään tosi paljo (kuulin vielä että jenkit kuulemma tykkää aksenteista), mutta siitä on joskus vaikea saada selvää. Kuten yhdellä tunnilla minun piti esitellä kurssikaverini kaikille ja yritin kertoa, että on kotoisin Georgiasta.

Mie: ”Hii is from Zoozia”

Kurssikaverit: ”??”

Mie: ”Zoozia”

Kurssikaverit: ”what? where?”

Sitten haastattelemani poika vihdoin päätti piinani ja sanoi: ”Ai äm from Zoozia” ja kaikki ymmärsi oitis. Minusta mie kuulostin ihan samalta, mutta nähtävästi en:) Mutta joo, suomalaisilla siis on aksentti, se on tosi ihana ja hyvä juttu… sunsta vaa ei aina saa selvää. Pikku vika.

Täällä tulee läksyjä paljon enemmän kuin Suomessa. Hamusin itselleni ensin 18 opintopistettä, ja kaikki varotteli, että nyt on kuule aika paljon. Kun olin kuunnellut lukukauden aikana olevat läksyt, kokeeet ja tehtävät, hyväksyin sen tosiasian, ettei mun lukujärjestys todellakaan tule toimiin. Oli pakko pudottaa muutamia kursseja ja alkoi kova pähkäily mistä luopua. Keskustelin opettajani kanssa, ja hän sanoi, että 14 oparia on tosi hyvä ja hän toivoisi, että jättäisin aikaa itselleni myös elää vaihto-oppilas aikanani. Se oli hyvä neuvo. Vähensin pari kurssia ja nyt on itse asiassa niinkin hyvin, että mulla on torstait ja perjantait vapaata, opintopisteitä tulee silti iso määrä ja tykkään mun opinnoista, jee!

Halusin kokeilla seinäkiipeilyä, kun meidän koululla kerran on sellainen mahdollisuus. Jotta saat luvan käydä kiipeilemässä, sinun pitää käydä ohjattu kurssi, joka kestää tunnin ja siitä saa kurssin päätteeksi sertifikaatin, joka oikeuttaa sut kiipeileen itteksesi. Jee, se on uutta minulle ja kuulemma tosi hyvää liikuntaa. Kurssin ohjaaja oli tosi mukava ja kärsivällinen, ja kurssille osallistui myös kaverukset: 19-vuotiaat tyttö ja poika.  Porukka oli kiva ja kaikista tuli heti kavereita keskenään (Fairbanksin tyyliin). Me tehtiin solmuja ja opeteltiin laittaa valjaat paikalleen ja tutustuttiin perussääntöihin. Olin ihan innoissani. Tyttö kiipesi ensimmäisenä, ja se tosiaan kiipesi. Se oli ku orava, hetkessä ylhäällä ja sit se kiikku alas. Sillon tajusin, että tosiaa me ollaan kiipeemässä ihan ylös asti, eikä vaan siihen nynnyyn keltaseen viivaan mihin minä olin tähtäämässä. O-ou. Poika kiipesi seuraavaksi, minä viimeiseksi. Poika loikki ylös asti ja tuli onnellisena alas. Se oli myös tosi hienosti vedetty. Kun oma vuoro läheni, paniikki alko mukavasti iskeen. ”Laita oikee jalka siihen keltaseen. Ota kiinni siitä punasesta. Hyvin menee” Vähän reilun puolen välin, sanoin, että voisinpas vaikka tulla jo alas. Kaikki tsemppas mua niin ilosesti, että tuli sosiaalisia paineita jatkaa. Lopuksi tärisin ja vinkuin, että mulle riittää ja kaikki kehottivat jatkamaan. Voi ei! Yhtä askelmaa vaille saavutin ylätasanteen, jolloin sain vinguttua kaikille selväksi, että olen oikeasti luovuttavaa ihmistyyppiä ja suomalainen sisu on vain sanahelinää. Mua pelotti ihan älynä päästää seinästä irti ja roikkua vaan sen köyden varassa. Siinä vaiheessa, kun Nina (se mukava tyttö) laski minua alas, ja tajusin selviäväni hengissä, mua alko vähä hävettää. Minä, se kaikkein vanhin meistä, olinkin se ilmassa killuva, tärisevä ja vinkuva nyytti ja ainut, joka ei koskenu siihen viimeseen typerään tappiin. Oikeesti yhtä askelmaa vailla! Noh, Sam haki meille meidän lupalaput ja muut jäi kiipeileen. Kaikki oli tosi ihania loppuun asti ja minä olin ylpeä itsestäni… ”melkein viimeiseen”. Tämän reissun aikana aijon koskea myös siihen viimeiseen. Toivun tästä nyt vain aikani. Ja oli se ihan kivaa, oikeesti. Jos vaan ei mene yli sen nynnyn viivan.

Eilen oli toogabileet. Sitä ennen mentiin sen mun uuden kaverin, suomalaisen tytön, ja sen kämppisten kämpille ja hengattiin. Meillä oli kivaa, oli karkkia ja sipsiä ja kaikkee. Siitä mentiin sitte kurkkaamaan meidän koulun järjestämiin toogabileisiin. Kaikilla oli lakanoista tehtyjä Rooman ajan vaatteita. Mulla ei tietenkää ollu. Mulla on täällä kämpillä sellaset oksettavat ”virheostos lakanat” (jotka kyllä voisin leikellä mielelläni) ja sit sellaset pilkulliset söpöt (joita ei muuten leikkele kukaan). Niistä ei voi tehdä roomalaisia vaatteita. Mutta kaikki kyllä näytti siellä tosi kivalta, kun niillä muilla oli ne. Meno oli railakas, ja mentiin tanssiin. Kaikilla näytti olevan hauskaa ja homma oli hyvin järjestetty. Tanssittavista biiseistä tunsin vain kaksi, muut oli ihan vieraita. Kesken kaiken tanssiessani, huomasin tanssijoiden käyvän aika kuumina. Kaikkialla ihmiset hipelteli toisiaan ja se oli aika vaivaannuttavaa. Täällä porukka ei oikein usko, että täytän kohta 24 (eikä kyllä paljon muuallakaan), enkä itsekkään koe itseäni vielä aikuiseksi, mutta siellä tunsin itseni vanhaksi. Jos mietin, että elämäni vaihtoehdot olisivat hinkuttaa porukkaa kaikkien edessä tanssilattialla, tai olla kotona ison vauvalauman keskellä hieromassa aviopuolisoni jalkoja, valitsisin jälkimmäisen. Lopulta luovutin, ja päätin lähteä kotiin. Tää oli nyt nähty. Olen täällä jo aikalailla vanhimmasta päästä (jos PhD tutkintoa suorittavia ei lasketa), mutta pidän tästä jenkkien opiskeluelämän tyylistä. Tuntuu, että täällä saat olla nuori pidempään. Ihmiset opiskelee, hengailee yhdessä eikä kiirehdi olemaan aikuisia, niin kuin Suomessa. Ollaan siltä osin jotenki vakava kansa. Mutta kävellessäni kotiin, tuli sellainen olo, että mie oon jo aika aikuinen. Täytyy vaan hyväksyä se. Aika tylsää.

Tassunjälkiä

Viikonloppu tullut vaan maattua. Lauantaina katsoin netistä Täydellisiä naisia ja nukuin. Oli ihana vaan olla, ku on ollu sellasta hulinata, että pientä ihan hirvittää.

Meijän kämpät. (oisin laittanu kuvan mun huoneestaki, mutta se sänky ei oo pedattu, nii en halua, että äiti ja isä näkee:D)


Sunnuntai päivän tein aivan samaa, kunnes illalla menin Miian ja hänen kämppiksen Caitlinin kanssa elokuviin ja syömään. Ajoin eka kertaan "keskustaan", mutta siellä oli lähinnä vaan ravintoloita ja oikeustalo ja joitai toimistoja. Se näytti kuitenki tosi kivalta. Mie tykkään.

Fairbanks

Syötiin thai ruokaa ja juteltiin kaikesta. Keskustelu siirtyi lemmikeihin, ja kerroin Artusta. Selitin miten kiltti Arttu oikeesti on. Yritin selittää, että se on aivan mahtava persoona, ja joskus jotenki vähän rassukka. En mie osannu, hymyilin ja yritin sopertaa lähinnä itselleni, miten minulla on maailman hienoin koira. Ymmärrän kyllä, että kaikki ihmiset toki ajattelevat niin omista koiristaan, mutta kun minä olen siinä oikeessa:) Tuli ikävä sitä kiharaa tonttua.

Arttu vauvana... ja finnish fashion

Mentii leffaan. Fairbanksin leffateatteri oli yllättävän iso. Popcornit ja limu maksaa 18 dollaria (mitä ihmettä??!!!!), mut siihen tais kuulua kaks limua. Poppareita saa vaan sellasia hillittömiä tötsiä,... ois kiva nähä mitä mieltä paikalliset on Suomen lasten composta :) Popparit oli myös tosi rasvasia, ja siksi niin sairaan hyviä. Karkkia oli yllättävän vähä, ja kokeilin sellasia ihan uusia namuja, vaikka yleensä karkkien kohdalla olen tapojeni orja. Nimimerkillä: saman karkkipussin makuunista ostanut 10 vuotta. Ajoin sellasta Segarallia ja se oli ihan sairaan hauskaa, mutta tuohan nyt on päivän selvää. Ainahan se on.

Mentii kattoo kauhuleffa the Possession. Munsta se oli sellanen semi hyvä, semi pelottava ja semi höpö. Mutta yks aika järkky juttu. Jollaki pariskunnalla oli siellä leffassa mukana ehkä 2-vuotias tyttö??!!! Päästettäsköhän Suomessa edes saliin? Automatkalla puhuttiin kummituksista ja halloweenista. Odotan sitä niin paljon! Illan juttujemme ja leffan vuoksi pelkäsin vähä, että näen yöllä painajaisia kaikenmaailman demoneista.

En nähnyt. En arvannut, että alitajunta tekee kepposet, ja näin painajaista, jossa minä ja Arttu oltiin hyppäämässä Helsingin junaan. Oltii Oulussa ja nostin ensin tavarat junaan, ja juuri kun olin ottamassa pojan matkaan, junan ovet sulkeutu ja juna lähti liikkeelle. Painoin hätäjarrua ja itkin ja huusin, että koira jäi, mutta juna vaan jatko matkaa ja Arttu jäi asemalle. Aamulla oli tosi pahamieli, ja toivoin, että olisin mieluummin ollut vaikka koko yön demonien riivaama. Noh, ainaki ehdittii käydä Artun kanssa lenkillä jollai kummallisella parkkipaikalla ennen junaan astumista. Saatiin edes vähä aikaa olla yhdessä.

Ollaan kavereita jookos, ollaan ananas ja kookos

Ystävät ovat kuin suklaamurusia elämän pikkuleivässä.


Yksi ekoista illoista oli ihan tosi lupsakka. Kämppisteni kanssa sovittiin tuolloin, että voitaisiin mennä tsekkaan kampuksen pubi. Ajatus tuntui kivalta, sillä siinä samalla tutustuttaisiin kämppisten kanssa toisiimme. Toinen kämppiksistäni sitten ehdotti, että he tuntevat porukan toisiakin vaihtareita, että jos haettaisiin nekin mukaan. Ajatus vähä hirvitti isosta porukasta, jossa kaikki muut tuntevat toisensa paitti mie, mutta ajattelin samalla, että saapahan ainaki uusia kavereita. Näin alussa on tosi tärkeää olla muiden mukana, ettei vaan jää yksin. Reippailla mielin lähdin hankkimaan uusia tuttavuuksia. Menimme asuntoon, jossa oli leppoisa fiilis. Tervehdin kaikki ja esittelin itseni. Asetuttuani aloilleni kaikki alkoivat puhua omiaan. Istuin ja odotin, että voisin ottaa osaa keskusteluun. Sitä hetkeä ei tullut... yli tuntiin. Yhdessä vaiheessa minulta kysyttiin, että mistä olen kotoisin. Miettiin, että jes "olen olemassa". Vastasin ja kyselin mistä muut ovat. Porukka vastas ja alkoi taas jutella omiaan. Tunsin itseni super ääliöksi. Mieleni teki mieli pistää kavereille viestejä kännykällä, mutta ajattelin, että sitten vasta näyttäisinki epäsosiaaliselta. Kun olin siinä aikani kärkkynyt keskustelumahdollisuutta, luovutin, menin "käymään vessassa" ja pistin Idalle viestin, että nyt pistä mulle heti tekstari, että saan sen varjolla jonkin tekosyyn lähtee kämpille. Vastausviestiä ei tullut takasin. Voi nenä! Noh, tyttö oli töissä joten ihmekös tuo. Menin takaisin alakertaan ja istuin lattialla yksinäni. Kamalaa. Viimein tuli pari tyttöä lisää, jotka menivät keittiöön syömään sushia. JEE! Sykähdin lokkina paikalle, ja yritin aloittaa keskusteluja "Mistä ootte?" "Tykkäättekö sushista?" ja mitä kaikkea epätoivoista siinä voi keksiäkään. Tytöt olivat kivoja. Mutta hekin eksyivät lopulta omille teilleen ja isutin taas yksin. Tällaisissakin nöyryyttävissä tilanteissa, tulee viimein se piste, jolloin alkaa piisaan ja sitä vaan hyväksyy tappionsa ja lähtee suttaan kotiin. Niin minäkin tein, vedoten aikaeron tuomaan uupumukseen. Kävellessäni omalle asunnolle kuulin matkalta joka asunnosta kovaa naurunremakkaa, ihan vaan maksimoidakseen minun yksinäisyyden tunteeni. Pääsin kämpille, tuojotin tyhjää facebookia kun kaikki kaverit olivat töissä, ja menin nukkumaan. Kerroin huoleni Saanan antamille worry ihmisille ja laitoin ne takaisin tyynyni alle. Otin Antin t-paidan kainaloon ja itkeä tirautin muutaman kyyneleen. Rakas Jumala, elä tee minusta näin yksinäistä koko neljäksi kuukaudeksi.

Noh, seuraava aamu tuli ja vaihdoin kämppisteni kanssa muutaman sanan. Ne on kuitenni kivoja tyttöjä. Skypettelin paljon kotiin. Kaipaan paljon omia ystäviä, ja roikun koneella juttelemassa kaikille. Mieli kevenee kun Ellun kanssa saadaan vaihdella kuulumisia, katsella Idan ostoksia skypen välityksellä ja kuunnella Saanan rohkaisuja aiemmasta katastrofi illasta. Nyt kun Antilla on työreissuja ja mie oon täällä, nii Arttu on minun äidillä hoidossa. Siitä ei tarvii kantaa huolta, kyllä se siellä pärjää. Minulle tuli kuitenki tieto, että Heidi oli hakenut Artun lenkille, Heidin ja Artun parhaan kaverin Coran kanssa. Ja Mika oli hakenu Artun päiväksi metille sen kans. Voiko ihmisellä olla ihanempia ystäviä???!!  Riina pisti viestin, joka oli niin ihana, että itku tuli, ja Tanjan kanssa päästiin vaihtaan Alaskan kuulumisia Facebookissa. Toinen Heidi kyselee melkein päivittäin, että miten menee, kuinka kylmä siellä on:)Kyllä mie pärjäään missä tahansa maailman kolkassa, kun kotona on niin paljon rakkaita ihmisiä.

Rohkaisin katastrofi illan jälkeen mieleni ja päätin, ettei mikää ilta mene enää noin. Vaihtari orientaatioissa juttelin kaikille. Mursin jäätä, ja turisutin jokaista, joka eteen sopivasti sattui. Kaikki oli tosi kivoja ja puheliaita. Törmäsin tosiaan suomalaiseen vaihtariin Miiaan, ja se oli myös tosi kiva juttu. Ollaan käyty Miian kans shoppaamassa siinä paikallisessa Prismassa ja tänää on ollu tarkotus mennä ekaa kertaa ulos syömään yhdessä. Sillon ku mentii shoppailee yhdessä minä, Anna (kämppis) ja Miia, tuijottelin bussiaikatauluja, enkä tajunnu niistä mitään. Pysäkillä oli tämä Venäläinen tyttö ja sitte paikallinen tyttö ja ne alkoi auttaa meitä. Venäläinen (en muista nimeä) vaihtari lähti meidän mukaa ja tämä paikallinen antoi minulle numeronsa, että olisi kiva hengata joskus yhdessä. Munstaki se olis kivaa. Pitää vaan hommata se paikallinen liittymä ensteks.

Nyt yhtenä iltana sovittiin Annan kanssa, että voitaisiin tsekata se pubi oikeesti, mutta taas sitä ennen päädyttiin jonkun tytön luo, jonka Anna oli tavannut aiemmin. Mietin kauhuissani, että apua ei taas samanlaista, mutta yritin pyyhkiä sen takaraivostani pois. Menimme tämän Katen luo, ja ihmiset oli ihan loistavia. Mulla oli niin kivaa niiden kanssa. Tutustuin tähän yhteen tytöön jenkeistä ja yhteen vaihtarityttöön Italiasta. Join pari lasia viiniä heidän kanssa, ja juttua riitti. Hassu juttu tosiaan, Anna sanoi, ettei minun kannata ottaa viiniä täällä, koska se on tosi kallista. Sanoin, ettei se haittaa, kun maistelen vain hiukkasen. Lopuksi jäi vaivaan, että kuinkahan kallista se sitten on. Anna vastasi vain et "tosi kallista... varmaa jotai 7 dollaria pullo" :D eli siis jotai... 5-6euroa. Viinin hintaero Ranskan ja Suomen välillä. Sanoin, että samoissa hinnoissa Suomessakin, ja jopa kalliimpaa:)

Menimme käymään porukalla sitten pubissa. Se oli tosi kiva. Pieni pystäri, johon sai pukeutua miten halus, soi paljon ysäri musiikkia (mistä mie pidän) ja paljon istumapaikkoja. Mulla oli hyvä mieli. Meillä oli tosi kiva porukkaki. Kävin pyytämässä Coco jambon, se on sellainen traditio, minkä teen aina kotonaki, kun lähdetään kavereiden kanssa ulos. Oli niin kivaa tanssia sitä. Tuli koti-ikävä, mutta jotenki tosi kummalla tavalla... sillee kivasti. Tanssittiin aikamme Jonnellin ja Clairen kans, muut lähti kaupungille. Mie en jaksanu. Me juteltiin aikamme ja sitten lähdettii jokainen nukkumaan.
Hyvästelimme ovella, ja olimme sitä mieltä että olisi kiva ottaa joskus uusiksi. Toivottelimme hyvät yöt: "Älä tule karhun syömäksi!" "Varo hirviä!" Se nauratti ja oli hyvä mieli. Tulin Annan kanssa kämpille yhtäaikaa, ja juttelimme vielä aikamme pimeässä huoneessa ja toivotimme hyvät yöt. Hetken hiljaisuuden jälkeen Anna sanoo: "Minusta on kivaa, että Henna sinä olet minun kämppis" "Munstaki on tosi kiva ku sie oot minun." Siihen oli kiva nukahtaa.