Back to home

Automatka kohti Anchoraga meni mukavasti jalat kohti taivasta. Meidän auto oli tosiaa nii tupattu täyteen tavaraa, ettei paremmasta väliä... Mie en voinu suoristaa koko 7 (?) tunnin ajon aikana jalkojani, kun mun lentolaukku oli lattialla. Mutta matka meni ihan kivasti. Pysähdeltii tarpeen tullen nopeaa huoltoasemilla, kuunneltii musiikkia ja juteltii hauskoja juttuja. Samai ja Tyler piti toisiaan kädestä kiinni koko matkan. Se oli tosi herttasta.

Takapenkin tunnelmia ihan alussa (mua naurattaa ku kukaa ei älynny et tuossa vaiheessa ainoa mikä oli mun jalkojen päällä oli yks läppäri)

Yhdellä huoltoasemalla näin mun onnentähden. Imelää, mutta mie valitsin sen 8-vuotiaana. Kun näet orionin vyön, ne kolme tähteä, ja siitä ku katot jonkun matkaa alaspäin, nii siellä on yks kirkas tähti ja se on mun oma :) Uskoin pienenä, että mun tuleva aviomies on se, joka on pienenä valinnu saman tähden. Mut sit kyllä kasvoin isoksi, ja tajusin, että harva mies on yhtä taikauskonen, ku yhdeksän vuotias pikku tyttö, ja vaikka oliski, nii tähtiä on vähä turhan monia. Sit vielä, ku menin ja tapasin Antin sillon sata vuotta sitte, ymmärsin, että tämä poika on ku Bart Simpson eikä se varmaa viettäny lapsuuttaan tähtitaivasta tuijotellen ja tytöistä haaveillen, joten jouduin vähä näitä mies-tähti suunnitelmia muuttamaan. Mutta ei se haittaa yhtää. Se oli minun tähti ja näin sen Alaskaan asti. Kohta kotona.

Tiet oli aika heikossa kunnossa, mutta Tyler oli vakaa kuski, eikä pelottanu. Meidän hotelliki löyty helposti. Me vähän huijattiin ja kerrottiin, että hotellissa yöpyi kolme ihmistä, vaikka meitä oli oikeesti viisi. Näin ollen päästiin kaikki samaan huoneeseen. Se oli lupsakka ilta, me juteltiin ja naureskeltiin, kuunneltiin musiikkia ja mie kävin jutteleen Antin kanssa pitkän puhelun.

Mietittiin, että olis ihana kipata lasilliset viiniä viimeiselle illalle yhdessä. Kaikki meni hienosti, mutta meillä ei ollut viinipullonavaajaa. Hmm...
Soitetaan respaan. Ei ole.
Hakataan pohjaa. Yllätys yllätys, ei auta.
Soitan Antille, ja älykäs poikaystäväni ehdottaa katsomaan youtubesta ideoita. Niitä oli kyllä, siis sellasia jotka kerto miten avata viinipullo ilman avaajaa. Mutta kaikki välineet mitä olisi tarvinnut uupu meidän huoneesta, ihan kuten oikea avaajakin.
Tilattiin pizzat ja pyydettiin lähettiä tuomaan avaaja tullessaan. Ei tuonut.
Kaavittiin saksilla korkkia pois. Puolet saatii  katoamaan.
Loput korkista tungettiin pulloon, ja viini oli hyvää... hieman korkin murusia siellä täällä, pikku vika.

Miia ei voinu nukkua koko yönä, joten se jäi pötköttää, kun me muut lähdettiin aamiaiselle/lounaalle, johonki Anchoragessa tunnettuun ja tykättyyn ravinteliin. Tämän jälkeen siirryttiin ostoskeskukseen kierteleen ja katteleen. Yhdessä sellasessa pelottavassa rock-henkisessä vaateliikkeessä kuulu sellanen örrimörri biisi, ja hetken aikaan kuunneltuani sitä "ÖÖÖRRRMÖÖÖR ÖRH" aloin erotella suomen kielisiä sanoja.
AY CARAMBA! Suomalainen biisi Alaskassa asti, vähä arvelluttava biisi tosin, mut ihan sama. Kuulupahan.

Mut päivä oli tosi kiva, nähtiin Ashleyta ja sen perhettä, ja siitä sitte mentiin sushille ja takasin hotellille. Mulla oli tosi kiva olo, mut vähä alko hiipii sellanen kummallinen fiilis. Onko tää muka oikeesti loppumassa? Puolen yön jälkeen pitäis lähteä takasin kotiin. Tavataanko me oikeesti enää koskaan? Kyllähän sitä nyt suunnitellaan kovasti, mutta oikeesti tuleeko se koskaan tapahtumaan? Unohdetaanko me kaikki toisemme historian hämärään?

Pitkitin taksin tilaamista viimeiseen asti, mutta lopulta ei auttanut, kuin soittaa.  Tunne oli niin kummallinen. Naurettiin ja raahattiin porukalla mun ja Miian miljoonia laukkuja. Alhaalla sit kökötettiin, juteltiin ja räpsittii tyhmiä kuvia ja odotettiin taksia.

Kun se pikku pirulainen kaarsi hotellin pihalle, mulla tuli vähä ahdistunu olo. Ja, kun kamat oli autossa, me halailtiin toisiamme ja minulle tuli vedet silmiin. Taksissa itketti sitte kovasti ja nyyhkytin takin sisällä. Nyt se sitte oli ohi.

Anchoragen kenttä oli jo suhtellisen tuttu Havaijin reissun jälkeen, joten sillon aamuyöllä hipsimme Mäkkäriin syömään suruumme ällöä aamiaista. Näimme Henryn vielä kentällä ja se oli kivaa. Väänsin sitä äklön makeaa mitä lie puuroa naamariin ja juteltiin Henryn kanssa vielä viimeiset jutut, ennen ku se saatteli meidät portille.

En oikee muista mitää siitä lennosta Anchoragesta Seattleen. Taisin taas möllöttää nollat taulussa leffoja. Oltiin Miian kans erillää laukuistamme, koska ne sijoitettiin jonnekin perälle.

Tättärää! Kun kone viimein laskeutui Seattlen kentälle, olin valmis ryntäämään tax Freehen. Minun koko neljän kuukauden mottoni oli ollut "ei kannata ostaa kosmetiikkaa,vaan kannattaa odottaa tax freehen". Köyhyys ei ole ilo kellekään.
Miian lentolaukkua vain ei ollut missään. Joku ketale oli ottanu sen sieltä ylähyllyltä omanaan (tai ihan rehellisesti Miian laukkuna) ja lähteny suttaan.
Miiaa vähä harmitti.
Siellä sit lähettii metsästää laukkua.

Lentokentällä henganneista ihmisistä valtaosalle on tuttu näky saapuvien lentojen terminaalissa rakastavaiset, jotka heittäytyvät onnellisina toistensa syleilyyn pitkän eron jälkeen. Tai pienet lapset, jotka juoksevat työmatkalta palaavan isin syliin. Tai terminaalin sisällä pubissa olevat kaverukset, jotka kippistävät yhteen olutlasejaan poikien reissun alun merkiksi. Tai onnelliset nuoret vanhemmat katselemassa pientä jälkikasvuaan, joka hihkuu ilosta ja tuijottaa lentokoneita suurien ikkunoiden läpi. Minä en Seattlen kentällä kuulunut mihinkään näistä onnellisista ihmisryhmistä. En ollut onnellinen, en hymyillyt, en kippistelly laseja, en tuijotellut ketään umpirakastuneena, enkä hymyillyt lapsille.

Minä olin se, joka hiestä märkänä kantoi yliampuvaa määrää käsimatkatavaroita, soitellen poliisin perään, kiroten "miksi aina minä", nälkiintyneenä metsästellen kadonnutta matkalaukkua. Olisin kiukutellu Miialle, mutten kehdannu, ku sitä ketutti vielä enemmän. Mulla sentää oli se pirun laukku mitä raahata.

Noh, ehdittiin kuitenkin ostaa tax freesta tavaraa, joten minun lopullinen hermoromahdukseni oli ehkäisty.
Ja Miian laukku löyty lopulta, joten Miianki lopullinen hermoromahdus oli ehkäisty.

Oltiin sovittu Mayn kanssa, että me mennää sitä vastaan sit, ku sen kone laskeutuu. Joten meidän piti vaihtaa taas kolme kertaa junaa, ja kävellä toiselle puolelle lentokenttää, että löydettii sekä tyttö, että sen portti.
Oli kiva yllätys, että samaisella lennolla koneesta ulostautu myös miun luokkatoveri Naomi (tosi herttanen tyttö mun koulusta) ja Andy (tosi kiva poika Miian naapurista(tavallaan)). Kun May viimein tuli ulos koneesta, meidän piti lähtä taas juoksee ne kaikki junat ja terminaalit läpi omalle portille, koska meitä kuulutettiin (miksi minua aina kuulutetaan lentokentillä).

Kiukutti. Kiire, Kiukutti.

Ne ilmotetti, että se katala laukku löyty, ja se pitää lähteä hakemaan turvatarkastuksen ulkopuolelta... Taas. Kerran mentii jo turhaan sen ulkopuolelle, koska se piti sinne ilmoittaa kadonneeksi. Miia ja May lähti hakemaan sitä laukkua, ja mie jäin tsippaileen koneelle. Henna meni lakkoon.

Pääasiassa, että ehdittiin halata Mayn kanssa, jonka jälkeen me noustiin koneeseen. Me ryömittiin Miian kans sen koneen perälle. Lentoemäntä kiirehti kertomaan minulle, että ne ylähyllyt siellä ovat täysiä, joten meidän pitäisi taas jättää meidän laukut sinne edemmäs, kauas meistä. Mie hymyilin kettuuntuneena, ja ilmoitin etten mielelläni sitä tekisi, koska olemme edelliset kuusi tuntia juosseet lentokentällä kadonneen laukun perässä, joka katosi juuri ollessaan valvovan katseemme ulkopuolella. Lentoemo rakensi kasvoilleen leveän hymyn, joka paljasti kauniin rivin täydellisiä valkoisia hampaita, joissa ei ollut liiemmin huulipunaa, kuin hammaspeikkojakaan. Hän kehoitti minua ystävällisesti  kokeilemaan, jos suinkin uskon sen mahtuvan sinne... vaikka se ei todellakaan tule sinne mahtumaan. Tunsin sen hymyn. Jokainen asiakaspalvelija tuntee sen hymyn.
*Kohtelias leveä hymy*: "Totta, minä ymmärrän teitä. Mikäli teistä tuolta tuntuu voitte totta kai yrittää mahduttaa sitä myös koneen peräosaan."
Suomennos: "Senkin aivokuollut idiootti, mene ja yritä sitte survoa sitä sinne ylähyllylle ihan rauhassa. Me kaksisataa muuta odotamme, että luovutat ja tuot sen takaisin tätä kapeaa käytävää, jotta saamme koneen viimein nostettua ilmaan." Mua hävetti, mutta kun kenkku idiootti Henna on kenkku idiootti Henna, nii oli periaatteesta pakko yrittää raahata se sinne perälle.. sekä yrittää tunkee sitä sinne lompakon mentävään tilaan, ja kipittää sit nöyränä takasin sen täydellisen lentoemon luo. "Joo, ei se mahtunu" Oli taas sellanen Euroopan omistaja olo, että hyvä päivä sentään.

Jupisin suomeksi ja kaikki ärsytti. Mun vieressä oli sellanen herttanen tyttö. Seki ärsytti. Sen vieressä oli sellanen mukava poika, seki ärsytti. Sitte me juteltiin, ja ne oliki nii kivoja, ettei ne enää ärsyttäny mua. Eikä mua ärsyttäny mikää muukaa.. Sitte tuliki jo ihan hyvä mieli. Se mun vieressä oleva tyttö oli just se ihmistyyppi, joka on nii herttanen, että se tartuttaa herttasuutensa kaikkiin muihinki ympärillä olijoihin. Yritin sit loppu lennon mielistellä niitä lentoemoja ihan hulluna, ettei ne niistäis mun pähkinöihin, ku olin nii idiootti.

Reykjavikissa pika koneenvaihto, ei raportoitavaa.

Miia jäi Hesassa sen kaverin Lauran luo. Ne hali ja itki ja nauro. Mie siinä ihmettelin aikani, tervehdin sitä Lauraa, ja lähdin haalaan itseäni ykkös terminaaliin... ja sitte takas kakkoseen. Ois tosiaa voinu aluksi tarkistaa, et mihin terminaaliin mun pittäis mennä.

Viimein istahdin Helsingin kentällä siihen kivaan ravintolaan ja soittelin ihmisille inhimilliseen minuuttihintaan. Ruokaa sai tilata suomeksi. Siistiä. Tilasin kanaa ja sen kaveriksi valkoviinin ja tuijotin eteenpäin tyhjyyteen. Se on oikeesti ohi. Kaivoin Annan antaman kortin ja luin sen. Tytöt ja Patric oli kirjottanu siihen muistoja ja heihei kirjotuksia, ja mulla tuli itku. Aluksi pyyhin ilmestyviä kyyneleitä kaikessa hiljaisuudessa, mutta lopuksi niitä valu niin paljon, että luovutin ja itkin ikävääni kaikessa rauhassa.

Viimein pääsin Ouluun menevään koneeseen. Nukahdin sikeään uneen. Se oli ainoa lento, jolla pelkäsin.  Nukahdin nimittäin koneen ollessa vielä Helsingin kentällä, ja heräsin... vielä ollessani samaisella kentällä. Katsoin ikkunasta, ja joku hemmo suihkutteli meidän koneen siipiä. Kysyin vieressäni olevalta naiselta (suomeksi!), että miksi olemme vielä täällä. Hän sanoi, että myöhästymme aikataulusta hieman, koska meidän siipiin pitää ruiskuttaa jäänestoa.
Nukahdin uudestaan, ja havahduin kesken lennon miettimään, että me tiputaan, koska meidän siivet on jäässä. Sitten taas nukahdin.

Äiti, iskä ja Mammu.. Ne oli vastassa mua ja mun miljoonia laukkujani.
Mammu halasi, ja käski mun ryhdistäytyä, kun siinä vollotin haliessani niitä:) sit se lähti, kun sillä oli ihan buukattu päivä. Se vaa halus tulla mua vastaan, että voidaan heti halata. Vihdoin me päästää Mammun kanssa takasin meidän sairaaseen soittelurytmiin!!! Eli päivä alkaa, kun Mammu soittaa, ja jatkuu lärpätellessä sataan kertaan samoja asioita joka ikisessä puhelussa.

Äiti ja isä autto raahaan mun laukkuja autoon, jossa minua odottiki minun karvapallo koirani. Oli ihana pitää sitä kuolakallea sylissä ja silittää sen kiharaa turkkia.
Me juteltii hulluna sen automatkan aikana, ja yritin sulloa kaikki neljän kuukauden tapahtumat niihin pariinkymmeneen minuuttiin.

Juna-asemalla odottamassa oli Riina, joka tuli saattamaan mua samantien lähtevään Rovaniemen junaan. Me juteltiin yhdessä kaikki neljä, Arttu vaan kuunteli. Tuntu että kaikki on ihan niin, ku aina ennenki. Riina oli minun Riina... vieläki.

Oli ihana ehtiä nähdä niitä kaikkia, vaikkakin nopsaa ennen viimeistä pysäkkiä, Rovaniemeä.
Mun ja Artun matka meni kivasti. Arttu oli vähä levoton, ja mie kilkatin puhelimessa kaikkien kanssa. Lopulta nukahdin taas. Se väsy oli nii voimakas, että se vei samantien mennessään, eikä pahemmin kyselly, että passaako nukkua vai ei.

Antti haki minut juna-asemalta, kukkapuskan kanssa. Me halittiin siinä pihalla, ja Arttu älys viimein, että nyt on pikku pesue taas koossa, ja se hyppi ihan onnessaan ja änkes siihen väliin, jolloin sit halittiin kaikki yhdessä, jonka jälkeen lähdettiin valumaan kotiin päin.

Antti oli siivonnu, laittanu joulukoristeet (ku mie tykkään nii kovasti kaikista joulujutuista), tehny iltapalaa ja laittanu takkaan tulen.. Antti otti minut uudestaan kainaloon ja minulla oli kiva mieli.
Nyt mie oon viimein kotona.

Viimeiset päivät

Tässä vieräthi tosiaa päivä jos toinenki, jotka venähti viikoiksi tässä minun blogittelussa. On ollu tuota hommaa sen verran, että tämä rustailu vähä jäi taka-alalle. Mutta tässä nyt yritän muistella minun viimeisiä päiviä, jotka vedin minimaalisilla yöunilla ja kummallisissa tunnemyrskyissä.

Olin tosiaa ihan pelit seis mun viimeiset päivät. Oli niin paljon kaikkea kivaa tekemistä, mitkä oli ihan must ennen ku lähtee.

-40 klubiin en päässy, koska se typerä lämpötila nousi vuorokaudessa -31:sta -13. Kyllä syletti. Etenki, ku me lähdettii perjantaina, ja seuraavana yönä pakkanen laski sit siihen -40 ja kaikki pääsi ottaa niitä -40 kuvia. Huh, verenpaine kyllä nyt nousee, en kirjoita enää tästä aiheesta. Toivottavasti niillä kaikilla onnekkailla oli edes kurkku kippee seuraavana aamuna...

Mut parhaita juttuja viimeisiltä päiviltä:

Napapiirin sankarit. Näytettii Napapiirin sankarit Benille, Samaille ja Tylerille. Samai ja Tyler katto sitä vaa sivusilmällä, ku ne vaa kuhisi keskenää. Benkku tykkäs siitä. Oli hauska kuunnella niiden jupinoita siitä; "Suomi on hullu maa, ku ensimmäisen viiden minuutin aikana viis ihmistä on hirttäytyny" "sillä on 9 minuuttia aikaa, miksei se vieläkää osta sitä digiboksia?" "Ei kai se tyttö jättäny tuota poikaa, ku se ei nää Titanicia?" Oli lepposa leffa-ilta.

Äpöstelyä tyylillä. Danielle on minun luokka kaveri ja me oltii haluttu käydä drinkillä jo pidemmän aikaa, joten viimeisellä leivonnan tunnilla se sitten kävi sanomassa, että Henna nyt oikeesti mennää sinne drinkille. Kyllä mie halusin kovasti mennä, se oli meidän luokan coolein tyttö :) Se oli rento ja hyvä koulussa. Aikataulut oli vaa nii vaikee saada sovitettua yhteen, mutta lopulta me lyötii lukkoon, että kokkauskurssin loppukokeen jälkee lähdetään juhlimaan lukuvuoden loppua. Ja nii me mentiinki. Danielle tuli taksilla hakkee minua kampukselta.
Ja by the way meidän taksikuski tunsi jonku suomalaisen :)

Pump Housessa oli karaokeilta, ja ku me vielä oltii siellä alkuillasta, nii karaokelauluja oli itteasiassa kivaki kuunnella. Porukka ei vielä ollu siinä humalatilassa, että ne luulee, osaavansa laulaa, vaikka se on ihan kamalaa... Mie oon kyllä sellanen kamala ihan selvinpäinki.. luulen olevani kovaki rokkistara, mutta kaikilla muilla korvat vuotaa verta. Siksi autolla ajaessa on kaikkein kivinta laulaa... kukaa ei kuule. Pubin puoli oli tupaten täynnä ihmisiä ja me löydettii sieltä kivat istumapaikat. Danielle on Pump Housessa töissä, joten me saatii ruuasta -30 % JEE! Me sit vaa tilattii ruokaa pöytään annos toisensa jälkee, ja jaettiin ne kaikki puoliksi. Se oli aivan mahtavaa. Mie tilasin myös oisteri shooterin. Pubin puolella sen sai niin, että se oli ikään kuin shottina, ja se limppi sitte piti kerralla niellä. Ei se mikkää makunautinto sinällää ollu, mutta kaikkea pitää kokeilla.

Tilattii sellasta keittoa mistä Pump House on maailmalla tunnettu, sekä paria muuta alkuruokaa ja lopuksi otettiin kunnon pihvi puoliksi. Danielle sanoki, että onpa kiva istua iltaa tytön kanssa, joka osaa syödä :D Se on taito, jonka mieki hallitsen. Sitten nautittii muiden laulusta ja juteltii elämästä. Oli tosi kiva, ku yksi kokkiki kävi pari kertaa laulamassa luikuttamassa karaokea. Munsta se oli hienoa. Sillee, että vaikka oliki sellanen laadukas hieno ravintola, nii henkilökuntaki sai käydä laulamassa, ku kerta ehtivät ja halusivat. Ei mene sillee, et henkilökunta laitetaa kellariin piiloon ja sit vaan nöyristellään salin puolella pikapikaa.
Pump Housessa kaikki oli kavereita keskenään... suussa sulavan ruoan äärellä.

Meidän kampukselta se yks tosi sievä mimmi kävi laulaa luikauttaa pari biisiä ja se oli todella hyvä. Se itteasiassa kävi vetäsee Gangnam stylenki, ja meni ihan nappiin. Vaikea kuvitella, että joku ossaa sen laulaa karaokena :) Lopuksi Danielle tarjos pari Alaskalaista perinteistä juomaa, joita piti kuulemma ehottomasti maistaa. Minnuu vähä kummastutti, etteikö ne siellä mitää muuta juo, ku shotteja:) Mutta kaikkea pitää kokeilla ja niin edelleen... niinhän se meni...

Viimeinen päivä. Mitä tehdään viimeisenä päivänä, ennen ku muutetaan ulkomailta takasin Suomeen? Pakataan ja siivotaan? Henna ei. Henna teki kaikkea muuta kivaa. Kyllä mie pakkasin pariin laatikkoon joitain tavaroita, ja yritin viedä ne postiin, kun kaikki ei mahdu matkalaukkuihin. Siinä vaan kävi sillee kivasti, että May ja Enna lähti minulle kaveriksi kantamaan niitä, ja kun päästii postille aloin täytellä niiden postitätien antamia lappusia ja teipata paketteja kiinni. Lupasin tyttöjen lähteä jo kämpille, että kyllä mie pärjään. Aloin olla juuri valmis, kun postin tätin yhtäkkiä laitto luukun kiinni siinä mun vieressä. Kello oli neljä ja sillä tuli väsy. Huusin paniikissa, että NO NO NO, mutta myöhästä. Minnuu kiukutti niin paljon, että meinasi tulla harmin kyyneleet silmiin. Tiesivät mokomat, että olisin just ollu valmis siinä niiden silmien alla. Uskalsivat vielä tehä moisen tempun just joulun alla, ku tontutki on vilkkaimmillaan. Onneksi Erica tuli just sattumalta siihen minun viereen. Hän sitte autto minua raahaan ne laatikot takasin kämpille. Lisäksi en kehannu alkaa itkee itsesääliäni siinä sen edessä, joten jouduin taas suhtautumaan koettelemuuksiin niin ku muutki itseään kunnioittavat aikuiset.

Viimeinen ehtoollinen. Me sitte lähdettiin yhdessä Pump Houseen syömään viimeisen illan kunniaksi. Meitä oli mie, Miia, May, Erica ja Ben. Syötii oikee hyvin, ja meillä oli hullun hauskaa. Me vaan heitettiin huulta ja naurettii mitä keuhkoista pystyttiin. Se oli mukavaa. Enkä mie olis sellasta halunnutkaa, että me oltas vaa murehdittu tulevaa eroamme.

Hobitit. Ravintolasta mentii suoraa leffateatteriin katsomaan Hobittia. Se alko yöllä 00.30 ja meillä oli pari tuntia aikaa odotella. Erica lähti heittää Miiaa kämpille, sekä hakkee Annan samalla kyytiin meidän kanssa leffaan. Me sitte fiksuna aateltiin, että meidän on parempi jäädä sinne leffateatterille. Siinä sitte, ku Mayn ja Benin kanssa jäätii tuhlaa pari tuntia leffateatterille muuten vaan, ja pistettii kaikki rahamme peliautomaatteihin, alettiin miettiä, että tämänki ajan olisi voinu käyttää vaikka niiden tavaroiden pakkamiseen.

Mua väsytti ihan hulluna. Mutta ajattelin, että tämä on viimeinen yö täällä näiden ihmisten kanssa, että nukun sitten lentokoneessa. Parempi ollaki ihan kuoleman väsyny siellä lennolla, nii ei mieti koko aikaa, että "tää tippuu tää tippuu tää tippuu". Suunnittelin kuitenkin, että yritän nukkua siellä Hobitissa, ku se on nii pitkä enkä mikää hillitön sormus fani ole. En kuitenkaa nukkunu, vaikka kovasti yritin. Juoni vei mennessään.

Reipas yö. Aamulla neljän aikaa pääsin kämpille ja alko sitte se pakkaus. Kunnon valopää. Alko pikku hiljaa painaa tuo edeltävä valvottu viikko ja jännitys kotiin paluusta. Vaikka olinki ihan kuoleman kielissä, en kyllä mitää katunu. Olisinko mieluummin ollu kämpillä nukkumassa, entä Daniellen kanssa Pump Housessa? En. Olisinko mieluummin ollu nukkumassa ku Hobitissa kavereiden kanssa? En. Eli hyvä näin. Ja kun ajatteli tällä tavalla, ei väsyttäny läheskää niin paljoa. Ja kun mietti, että jahka saan pakattua kaikki kamat kasaan,  pääsen kotiin Antin sylkkyyn ja kavereiden kanssa vaihtaan kuulumisia edeltävältä 4 kk:lta. Eli sitä energiaa sai kaivettua kuitenkin vielä tähän viimeiseen yöhön.

Kun kamat oli kasassa, alko siivous. Anna vietti yönsä ihan suosiolla Mihon sängyssä, nii sain yön siivota ja pakata rauhassa. En tienny miten tarkkaa sen siivouksen kanssa ollaan, enkä tienny, et mitä ylipäänsä pittää siivota... ja mulla oli tarkastusaika jo yhdeksän aikaan aamulla. Nimenomaan yhdeksän aikaan, en nimittäin edes muistanu, että monelta olin varannu sen koko ajan, ku olin suhteellisen pelit seis sen viimeisen viikon. Jynssäsin sitten sillon aamuyöllä vessan, kylpyammeen ja keittiön ja kaikki mun kaapit. Tarkastaja sitte sano, että kivasti siivottu, ku ei kukaa oikeesti koskaa siivoa mitää. Vähä kävi mielessä, että "eli tämän ajanki siis olisin voinu nukkua", mutta tulipahan jätettyä Anna puhtaaseen kotiin asumaan :)

Meidän piti lähteä Anchorageen ajamaan kymmenen aikaan aamulla, mutta koska oli kaikenlaista pikku juttua, nii auto starttas illalla viiden jälkee. Mulla oli kaksi isoa matkalaukkua, lentolaukku sekä käsilaukku ja Miialla oli samanverran kamoja. Näiden lisäksi oli Samain, Benin ja Tylerin viikonloppu kamat eli tiivis oli tunnelma kyllä. Onneksi saatii yks iso laukku laitettua Miken ja kumppaneiden autoon:)
Lopulta olimme kuin olimmekin valmiit noin 10 h ajomatkalle Anchorageen. Anna toi minulle vielä kortin tytöiltä. Se oli ihana kortti. Luin sitä kunnolla vasta Helsingin kentällä, mutta siitä myöhemmin:)

Fairbanks jäi taakse iäksi, kun auto suunnisti nokkansa kohti Etelää. Enkä edes ymmärtäny vielä, etten enää koskaa tule takasin.

Finals

Nyt en oo aikoihin kirjottanu ku on ollu sellasta hulinata, mutta nyt lähtee viimeiset kappaleet tulemaan :)
7.12.12 kirjotettu_________________________________________________________
Olin ihan hirveä ressierkki tuon kokkauskurssin loppukokeen kanssa. Tiistaina mulla oli hygienia kurssin toinen koe, sit illalla oli Gourmee cookingin loppukoe, ja samaan aikaan pitäisi valmistautua siihen pelottavimpaan loppukokeeseen, eli mun pitäis seuraavana päivänä laittaa koulussa se ruoka, jota olin Chef Luisin kanssa harjotellu.

Mutta ennen kuin palaamme keskiviikon kokeeseen, niin Miho lähti tiistai yönä. Halattiin ja vaihdeltiin joululahjoja. Annoin sille joululahjaksi äidin lähettämän Muumi-mukin. Aloin selittää sille, että "oon kuullu, että te tykkäätte Japanissa Muumeista. Eli Muumi on..." "WAU! Kyllä minä tiedän mikä Muumi on. Mie rakastan Muumeja." :D Eli nyt tiedän varmuudelta, että Muumit on Japanissa in:)

Munsta ei tuntunu yhtää siltä, että Miho lähtee. Se on nii monet kerrat lähteny tuosta ovesta rinkka selässä ja kohta tullu takasin. Sain Miholta ja Annalta Alaskalaiset käsintehdyt korvikset. Ne oli tosi kauniit:)
Vaikka se tyttö paino oven kiinni perässään, ja halattiin nii, että" hei hei, hyvästi hyvästi", ei tuntunu yhtää siltä, että itkettäs, ku ei vaa ollu sellanen olo ollenkaa, ettei me enää nähtäs. Yöllä kuitenki näin ihan outoa unta.
Mie, May ja Anna oltiin Japanissa nuotiolla sellasessa ihanassa lumisessa metsässä (näytti kyllä suomalaiselta koivumetsältä, mutta Japanissa me oltiin) ja ooteltiin Mihoa. Yhtäkkiä se hiihti meitä kohti ja laulo tosi kauniisti. Me siinä sitte ihasteltiin sen kaunista laulua. Vaikka se oli ehkä taiteellisin ja esteettisin uni, jonka mun aivot on koskaan pystyneet luomaan, se oli samaan aikaan, ku jostain imelästä b-luokan musikaalista. Mut kiva uni kuitenni.

Keskiviikkoaamu siis oli kamala. Ressasin ja teki mieli itkeä hysteerisenä jossain nurkassa sitä mun koetta. Paineita loi vielä enemmän se, että Chef Luis oli auttanu mua NIIN paljon sen kokeen kans, et tosi epäkiitollinen olo tulis, jos sen nyt sit sössis. Ensin taas oli leikkaustaitoja ja me leikeltiin kaksi porkkanaa, sipuli, peruna ja selleri. Ihmettelin ku se yks tyttö jotenki aina pyöri mun ympärillä ja tuijotti mua aina mun seläntakana. Lopuks se tulee hiljaa ja kysyy, että "Henna, voitko lainata sun kuorintaveitseä?" Rassukka, seki oli ihan ressi, ja sillä näköjää oli jääny yks veitti kotii. Sellasista aina vähennetään pisteitä. No loppu hyvin kaikki hyvin, ja kukaan ei koskaan saa tietää... paitti nyt ku kirjotin siitä nettiin :D

Sellerin sössin tosi hyvin, ku en älynny sitä, mutta muuten meni ihan jees. Sit aloin tehdä mun Paprika kanaa, johon tuli kaveriksi ne parsakaalit ja porkkanat, ja pistaasiriisi pilaf. Mulla oli aikaa 1 tunti ja 50 minuuttia, eli melkein kokonaiset kaksi. Aloin rauhassa kokata, ku mun lautasen esittely oli vasta kello 13.50. Olin laittamassa kanaa vasta uuniin, ku katoin kelloa ja huomasin, että se oli jo 20 yli. Säikähin, ja aloin paniikissa tekeemään riisiä, että saisin senki pikasesti uuniin. Laskeskelin, etten millään saa niitä valmiiksi, ku kana voi viedä 40 minuuttiaki siellä uunissa ja mulla oli enää 30 minuuttia. Se oli ihan kamalaa. Lopuksi avauduin Jessicalle, ettei tästä tuu mitää, oon nii rajusti myöhässä. Vähä aikaa siinä ku poristiin, nii se sano mulle, että Henna kello on vasta 12.30... Eli mulla oli vielä yli tunti aikaa. Ensin tuli tunne, etten ymmärrä, enkä enää osaa kelloa. Sitte rauhotuin ja aloin hymyillen kokkailemaan kaikessa rauhassa.

Hah, Chef Luis pyöri aina tarkkailemassa, etenki ku alotin kasvisten teon, ja näytti että sitäki vähä jännittäs :D Se sit huijas mua uudestaan, ku mulla oli oikeesti se 20 minuuttia aikaa, nii se huikkas, että "Henna 2 minuuttia". Mulla meni taas naama ihan punaseksi ja aloin heilua joka suuntaan. Puolessa minuutissa se sitten oikaisi, että se oli vitsi, jollon mie olin sitte ihan kuutamolla sen kellon suhteen ja vaan tuijotin sitä, enkä älynny kertakaikkiaan, että paljonko se oli.

Kun mun vuoro läheni, asettelin niitä kaikkia ruokia siihen mun lautaselle ja se oli ihan äly vaikeaa, koska mua jännitti niin paljon, että mun kädet tärisi. Kun menin Chef Roddeyn luo nii seki alko nauraa, että mullahan tärisee kädet, ja palijo. No loppu hyvin kaikki hyvin. Ruoasta tuli 97/100, ja Chef Roddey käänteli mun lautasta, anteli vinkkejä ja sano jopa, että se yrittää keksiä mistä voi ottaa pisteitä pois. Pikkasen kuivasta kanasta lähti kolme ropsia. Se oli hyvä, ku Chef Louis tuli siihen viereen kuunteleen sitä arvostelua. Chef Roddey maistaa kanaa, ja Chef Louis arvaa: "Liian kuivaa?" Ja Chef Roddey nyökkää, että niin on. Vissii Chef Luis jo tuntee mun kanan kuivuus asteen unissaanki :D Sitte Chef Roddey tutki mun riisiä ja kysy, että onko se... joku sana. Enkä mie älynny. Kerroin, että se oli Pistaasiriisi pilaf. Sit se kysy, et se näyttää niin ku olisin ottanu sen suoraa paketista. En oikee älynny mitää, mut sit Chef Luis sano, että: "ei ku se teki sen itte kokonaan." Sit vasta älysin, et se luuli sitä valmisriisiksi :D En ole eläissäni ressannu mitää koetta noin paljon, en koskaan.. Ehkä yliopiston pääsykokeita ja ruottin kirjotuksia.

Mulla oli nii hyvä mieli sen kokeen jälkee. Juoksin vessaan, vaihtoin kauheeta rallia kamppeet ja olin ilonen, ku pikku varsa niityllä. Porisutin luokkakavereita käytävällä, kun Jessica huutaa, että Henna unohditko sun housut tänne. Mulla hyppäs sydän kurkkuun ja katoin nopeaa mun jalkoja. Jessica nauraa, että se meinaa mun kokkihousuja, kun vaihdoin ne vaatteet :D Olin vähä liian mielissään...

Torstaina nostettiin viinilasilliset Suomen kunniaksi, mie, Miia, Patric, Mike, Ben ja Samai, kun oli Suomen itsenäisyyspäivä. May kirjotti mulle samaan aikaan facebookissa, että onko mulla mun avaimet mukana, että saako oven laittaa lukkoon. Pyysin sen meidän messiin, nyt ku se viimein on kämpillä. "Mulla on jo pyjamahousut jalassa." "No juokse sit lujaa" Ja se juoksi. Oli kiva itsenäisyyspäivä, vaikka mun seurassa oli vaan yks suomalainen, Miia, oltiin kaukana kotoa, eikä saanu polttaa kynttilää:) Samai nauro, että se on meksikolainen, mutta se jännittää Britannian kuningashuoneen perheenlisäystä ja Suomen presidentin linnan juhlia. Se on jo niin kansainvälinen nainen :)

Tänää oli kengässä ihana yllätys, kun lähdin aamulla viemää pyykkiä. Katoin ekka, että joku on laittanu mun kenkään roskia, mut sit huomasin, että siinä oli kuusen oksa, karkkia ja snapsilasi. Kun May tuli alas, kysyin että tietääkö se kuka tämän lahjan toi. Saint Nicholas kuulemma. Jos on puhtaat kengät tai on ollu kiltti, nii saa Saint Nicholasilta lahjan. Muutoin se laittaa kepin sun kenkään :) Vähänkö ihana!

Viimeinen viikonloppu Fairbanksissa lähtee käyntiin, tosi outoa:)

Mutta piskuiset, 1,5 viikon päästä olen jo siellä. Kamala ikävä!

Pusi pusi (sanat, jotka leviää maailmalle, ku ihmiset kuulee ku mie skypettelen Suomeen:D)
_______________________________________________________________________

Joo, on kyllä sellanen viikko takana, että tietää eläneensä.
viikonloppuna ei alussa ollu mitää ihmeempiä. Söin pizzan samassa ajassa ku muut söi kaks palaa ja säästi loput iltaan. Mie tykkään pizzasta :) Ja oon itteasiassa saanu lempinimenki miss five slices, ku kerran piti jakaa Hayleyn kanssa pizza ja mie söin vahingossa viis palaa ja sille jäi kolme... minun kanssa pittää pittää puolensa, kun on ruoasta kyse.

Meillä oli perjantaina läksärit. Pienten ongelmien jälkeen me saatiin kuin saatiinki kemut aikaseksi ja oli kivaa. Naapurissa saksalaisella Tobyllaki oli pippalot, nii juostii välillä molemmissa bailuissa.

Pikatarjottavat yllärikekkereihin

Ihania ystäviä: Tyler, Beth, Rusty, Lacey ja Ashley

Me tytöt

Meillä oli tosi kivvaa, ei ollu yhtää sellanen haikee surku olo, ku ei tuntunu, että se on kohta ohi. Oottaa kauheena Anttia, perhettä, Arttua ja Ystäviä... eli perhettä, nii ei tuu tunnetta, että apua lähen pois. Nyt ku kattelin näitä kuvia tuli ekkaa kertaa sellanen, että miten voi luopua näistä uusista ihmisistä... Saa nähdä.

Lauantaina mentiin Chena Hotspringseille mie, May, Miia, Ben ja Tyler. Se oli tosi mahtava, kannatti mennä, vaikka tuntu että ramasee, ja teki mieluummin mieli jättää välistä, ku näytti ettei ehditä viimeiseen jääkiekkopeliin.

Mie luulin, et se on sellanen kämänen mutakuoppa metässä, josta joku on keksiny nyhtää kympin, että ihmiset pääsee sinne ittesä sotkemaan. Mutta ei. Se oli sellanen resort, missä oli hotelli ja hierojat, lahjatavarapuodit jne. Se mutakuoppa oli aivan ihana. Mentii sinne tosiaa nii myöhään, että oli ihan pimeää. Ja se vesi oli tosi lämmintä. Kuvien otto oli vaikeeta, ku siellä oli niin paljo höyryä, ettei oikee nähny mitää. Mie marisinki, että miten ihmiset ottaa täällä kuvia, ku eihän täällä nää mitää. Ben tokas, ettei ihmiset yleensä kannakkaa kameroita järveen :D

Ehittii kuitenki tuolta jääkiekkopeliin, mikä oli loistava juttu. Se oli kauden viimeinen peli, nii se oli ihan täynnä yleisöä ja peli meni jatkoajalle. Oli jännää. Ja me VOITETTIIN! Se oli loistava viimeiseksi peliksi. Vastajoukkue koostui vihaisista pojista. Ne yritti höykkyyttää Nanookseja koko ajan, joten ne istu koko ajan siellä mökötyskopissa, ja yks joutu sinne tönästyään tuomaria.

Pelin jälkee mie valmistauduin maanantain kokeeseen ja menin nukkumaan. Sunnuntaina sitä vaa opiskelitii ja ressattiin. Valvoin sunnuntain ja maanantain välisen yön melkee kokonaan. Kahden tunnin yöunilla loppukokeeseen, kyllä kyllä.

Se oli ihan kamalaa. Tein typeriä virheitä, jotka aiheutti mulle lisää paineita ja tunsin itseni pahemman luokan idiootiksi. Teki mieli heittää kinttaat tiskiin ja alkaa itkemään. Mutta hammasta purren sitä sit saatii se kääretorttu aikaseksi.

Eli meidän homma oli tehä eräänlainen kääretorttu pohja. Siihen sitte piti tehä simple syrup, jonka sai ite maustaa haluamallaan tavalla. Mie laitoin siihen kanelia. Aattelin, että ois kiva kokkeilla, ku en halunnu mitää yli makeaa. Se oli hyvä valinta, vaikka olinki aika avuton sitä tehdessäni.
Sit sinne väliin sai laittaa mitä halus, mie laitoin mansikoita ja banaania. Lisäksi sinne piti tehdä Italian buttercream, jonka sai maustaa myös miten halus. Buttercream koostuu yli kilosta sokeria, munista ja voista... tulikohan siihen sitte muuta? Vanilja tippoja laitoin...
Sit päälle suklaa kuorruke.

Se oli hyvä torttu ja opettaja tykkäs kyllä, olin vaa nii toivoton idiootti, kun tein sitä, että siitä lähti pisteitä rutkasti pois. Mutta, sekin koe oli ohitse, ja loppu alkoi todella häämöttää.

Nalle Puh

Seuraavana päivänä oli matikan koe.Olin tosi väsyny kahden tunnin yöunien vuoksi, mutta yritin sinnitellä hereillä. Kämpille päästyäni lähdettiin Mayn kanssa käymää museolla siinä yliopistolla. Pakkohan se oli käydä tarkistaan ennen ku lähtee. Se oli ihan mielenkiintoinen ja siellä oli jukelittoman iso karhu täytettynä. Alaskan karhut on kuulemma astetta isompia ku Suomessa. HYI! Se kyllä oli lähempänä Akakabutoa entä Nalle Puhia. Ei paljoa naurattas jos sellasen suututtas. Osteltii tavaroita lahjapuodista ja mentii takasin kämpille tyhjentää meidän kaappeja. Mulla oli jälellä kanankoipia ja Maylla oli pottuja, joten loihdimme aivan ihanan illalisen kanoista, porkkanoista ja kotitekoisista ranskalaisista.

Akakabuto

Ei tuo Nalle Puhin kuva nyt asetu paikalleen, ihan sama :)




Matikan koe meni ihan jeessisti, mutta kotia lähtö jännitti jo siinä määrin, että uni ei tullu vaikka yritin mennä suhteellisen aikasin nukkumaan. Muutaman tunnin yöunilla aattelin taas, että kyllä tämä tästä, nukkua ehtii haudassaki... näillä unirytmeillä mahdollisesti hyvinki pian.

Keskiviikkona oli viimeinen koe, jota jännitin ihan hulluna. Se oli onneksi vaan kirjallinen, mutta luin siihen koko yön. Ostin sellasen pikkusen tehokkaan energiajuoma putelin, joka autto lukemaan vaikka mieli teki nukkumaan. Aina ku uni meinas tulla kävin kävelyllä tai suihkussa, ja se kannatti. Koe meni hyvin :) Ja se oli viimeinen, ja koulu oli päättynyt. Kokeen jälkee Chef Luis siirsi mulle kuvia mitä se oli räpsiny meidän tunneista ja me siinä tunti höpistii elämästä ja menneestä lukukaudesta. Mulla jäi ihan sairaan hyvä mieli niistä ihanista ihmisistä, joiden kanssa olin saanu tämän lukukauden viettää. Olin kuolema kielissä huonosti nukuttujen öiden vuoksi, ja tunteet oli aika sekavat, mutta olin valmis lähtemään pakkaamaan ja viettämään viimeisiä päiviäni Fairbanksissa. Annoin opettajilleni Muumi mukit, lapsellisen itsepiirtämäni kortin ja sain vastalahjaksi yrtin siemeniä.

Mutta jos ikinä suunnittelet meneväsi opiskelemaan Culinary artsia Fairbanksiin Alaskaan, suosittelen lämpimästi. Henkilökunta on välittävää ja ilmapiiri on mitä ihanin.
Ikuinen kiitos heille tästä lukuvuodesta!<3

Pakkanen kiristyy

Tänää pakkanen kävi jo - 40 C, mutta kukaa ei ollu valmiina sillon menee kyltille, kun se oli keskellä päivää.
Täällä tosiaa on sellanen -40 klubi, johon pääsee mukaan, jos kyseisen pakkasrajan ylityttyä ottaa hassun kuvan ton meidän University of Alaska Fairbanksin -kyltin edessä. Yleensä pojilla on shortsit ja tytöillä bikinit. Itse olen niin ujo nyssykkä, että taidan tyytyä hameeseen ja toppiin :D Mutta toivottavasti pakkasraja paukkuu piakkoin, nii pääsen kyseiseen klubiin :D

Astetta vailla neljässäkympissä

Ihana, ku aamulla juttelin Saanan kanssa skypessä. Se oli nii ihana keskustelu. Ja Saana oli niin ihana, ku se rauhotteli mua kaikissa asioissa, jotka mua vaivas. Tyttö oli kuin ilmanen psykologi. Ja se kerto mulle vähä siitäki miten lentokoneet toimii, ettei mua pelottas nii paljoa :)

Juttelin Saanan kans, ku May kömpi ihan unenpöpperössä portaat alas, ja kysy pikkulapsen äänellä, et: "Onko siellä -40 astetta pakkasta". "Ei oo. -39 C". En saanu selvää mitä se sit vastas sillä hentoisella uniäänellä, ku se käänty ja kömpi takasin sänkyyn :D Vaihtarit odottaa innolla, et pääsee sinne kyltille...

Eilen illalla olin nii väsyny, et menin 21.00 nukkumaan ja heräsin aamulla viideltä. Nyt vähä pistääpi väsyttää, ku kello on 20.30. Oon ollu koulussa koko päivän. Ensin oli leivontaa, ja sit jäin taas harjottelee loppukokeeseen.
Kiva, ku nyt ajattelin vetää safkani kunnolla loppuun, nii Chef Roddey tulee keittiöön ja kysyy: "Mikä täällä haisee palaneelle?", johon Chef Luis vastaa rauhallisesti: "Hennan riisit"... ... "Ainii! APUA!!!".

Oli muuten tosi palkitsevaa, ku mulla oli käyettynä mm. yksi kattila, neljä paistinpannua, tuhat muovikuppia, 10 lusikkaa, kolme lautasta jne jne, ja sit kuulen et tiskikone on rikki. Pesin sitte ihan onnessani niitä tuhanisa astioita käsin, kun Chef Luis menee ohi:
Chef Luis: How is it going?
Henna: Awesome
Chef Luis: Why awesome
Henna: I have millions of pieces of dishes and machine is broken.
Chef Luis: It's not broken.
Henna: Someone told me it's broken.
Chef Luis: It is broken DOWN. It's not broken.
Henna: WHY YOU AMERICAN PEOPLE USE SAME WORDS WITH DIFFERENT MEANINGS??!!

Sitä nauratti pikkasen enemmän ku mua :) No ei kai se auttanu, ku tiskata ne astiani loppuun käsin, ku olin jo voiton puolella.
Eli tosiaan kone ei ollu rikki, vaan se oli vaa normaalisti laitettu pois päältä, ja ne ritilät oli pesty.

Hihi, tänää leivonnan tunnilla Linan piti puristaa inkivääristä mehut, nii se löysi näin hienon:D

Ginger Dude

Hei hei rakkaimpani sinne lämpöiseen Suomeen :p

Viimeisiä viikkoja viedään

Havaijilta saapuessa seuraavana päivänä oliki jo kiitospäivä. Ootin sitä tosi paljon, ku mie rakastan kaikkia juhlapyhiä. Ja muutenki kiitospäivä on yks niistä juhlista, jossa mun mielestä on tosiaan ideaa. Mitä paremmin meidän länsimaalaisten asiat on, sitä helpommin me unohdetaan olla kiitollisia siitä kaikesta ihanasta mitä meidän elämään kuuluu.

Meidän kiitospäivän illallisella mie lupasin olla vastuussa salaatista. Hayley oli pääjehu, sillä se hoiti kalkkunan ja täytteen. Anna hoiti omenakakun, May sweet potatoesin, Miia pottumuusin, Erica kurpitsakakun, Ben viinin ja ja... Samai Margaritat jne jne :D Meillä oli iso porukka syömässä ja munsta se oli ihanaa. Jokainen amerikkalainen nuori oli kaukana kotoa, eikä voinu viettää kiitospäivää vanhempien kans, ja me Eurooppalaiset haluttiin kokea oikea kiitospäivä, nii oli kiva lyödä hynttyyt yhteen. Ja nyt sain viettää mun kiitospäiväni täällä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa sitä eniten halusin.

Kalkkuna valmistuu

Ericaa lainatakseni: When poor college kids come together, we can have one heck of a meal

Meidän kiitospäivän vaihtariporukka.  Saksa, Ranska, Britannia ja Suomi edustettuina:)

Jenga: Hayley ja Erica:)

Kun oli aika tehdä tilaa Twisterille:D

Viikonloppu meni pelatessa erilaisia pelejä ja sunnuntaina meitä lähti leffaan 10 henkeä. Oli tosi kiva mennä isolla porukalla. Käytii kattoon uusin James Bond, ja munsta se oli tosi hyvä. Ja muuttu entistä paremmaksi, kun Antti selitti mulle myöhemmin sen koko leffan juonen. Kun ekaa satsia lähettii viemää kampukselle, me jäätii venaileen leffateatterille. Mie pelasin rallia ja meni hyvin. En ollu viimenen maaliin saapuja, ja autoki räjähti vain kaksi kertaa. Olen kehittynyt siis autokuskina vaihtoni aikana:p Sit pelattiin Jurassic Park peliä. Olin huono, mutta mulla ei ookkaa vielä kokemusta dinosaurusten ampumisesta, joten huonous sallittakoon.

Maanantaina oli kiva mennä taas kouluun ja nähä kaikkia pitkän tauon jälkeen. Meillä oli leivontaa ja me kuorrutettiin kakkuja, jotka me oltiin leivottu aiempina viikkoina. Mie laitoin mun High ratio -kakun väliin omenahilloa, kuorrutin sen suklaatahnalla ja piirsin siihen perhosen valkosella tahnalla. Tää on nii pöljää, ku oppii englanniksi nuo termit, nii ei oo mitää tietoa mitä ne on suomeksi:) Vouhotin mun perhoskakulla Chef Luisille, ku munsta se oli nii hieno. Se katto sitä ja sano, et: "sun pitäs tulla tänne ens lukuvuodeksiki, nii voisit tulla mun kuorrutus ja koristelu kurssille." :D Ei vissii ollu nii spesiaalikakku ammattilaisen silmään:D No kämppikset tykkäs. Kiva, ku ne ei nää koskaa kenenkää muiden kakkuja, ku mun nii niillä ei ole mitää mihin verrata.

Eka Final koe meni täysin nappiin. Kävelin luokkaan, ja alettii just kattoo videota. Jessica sanoo mulle, että: "koe on tämän jälkee". Ihmettelin, et mikä koe, ku eihän meillä enää ole testejä, ku tämän piti olla viimeinen kerta ennen finalia, ja meidän piti kerrata. Tättärää. Se oli niin noloa ja niin kamalaa.
"What exam? Quiz? Preapring? FINAL??? when? NOW????!!!!
Panikkissa miettiin, että mitäs nytte. Ei kai se auttanu, ku purra hammasta ja tehdä final, johon en ollu lukenu. Henna fiksuna tyttönä oli Havaijin reissun aikana missanu viimeset tunnit ennen koetta ja kattonu aikataulun väärin. Kylle se koe meni itte asiassa oikeestaan tosi hyvin. Ainaki sellanen fiilis jäi, ettei olis mitää hätää. Leikkö opettajakaa olis edes huomannu, et sössin kaiken taas totaalisesti, jos en olis paniikissa henkgittäny vinkuen ja hikoillu ku hevonen.

Noh, pohjalta ei voi ku nousta. Tämä on minun lempilauseeni, jota hoen aina aamulla herätessäni.

Seuraava päivä koulussa meni paremmin. Se oli viimeinen tunti, ennen loppukoetta mun kokkauskurssilta. ELI FINAL ON ENSI KESKIVIIKKONA! Tein possupihviä, uuniperunoita, höyrytettyjä kasviksia ja mustikkaminttu maustevoita. Nykyään meidän pitää jo panostaa kovastikki siihen miten se pitää esitellä lautasella. Mulla oli koko elämäni sievin lautanen. Se oli niin nätti. Asettelin ne sillee nätisti lautaselle ja laitoin koristeeksi muutaman mustikan ja mintunlehden :) Harmi ku ei ollu kameraa...:(

Keskiviikkona mentiin läymää Marlins-pubissa; mie, Samai, Tyler ja Ben. Käytiin pyörähtää ja hengattii vähä aikaa ja paineltii nukkumaan. Oli kivaa. Kaikkein hauskinta tais olla sinne meno. Täällähän on tosiaa ollu jotai  1,5 kuukautta noin -30 astetta ja keskiviikko yönä oli jotain - 34. Me päätettiin, että voidaan mennä sinne kävellen, ei taksilla. Ei se niin kaukana ole, noin 20 minuutin kävelymatkan päässä. Meidän oli kirjaimellisesti juostava ja pompittava koko matka ettei jäädytä hengiltä, kun kellään ei ollu toppahousuja.
Nyt oon jo käyttäny niitä täällä päivittäin. Edelleen kävelen mieluummin kouluun, entä hyppäisin shuttlen kyytiin, joten toppahousuista on nyt tullu mun parhaat ystävät. Mut tuolloin Marlinsiin mennessäpä en niitä laittanu, kunnon tonttu.
Mutta oli kyllä kivvaa:) kotiin päästessä runoilin antille tosi söpön viestin ja nukahdin saman tien.

Torstaina menin illalla harjottelemaan mun kokkikurssin loppukokeeseen. Minun resepti on Paprika Chicken, jonka teen riisin ja pistaasipähkinöiden kera, ja kaverina on parsakaalia ja porkkanoita. Se pitää tehdä kokeessa 1,5 tunnissa, ja nyt ku harjottelin, nii mulla kulu aikaa vaan se neljä tuntia. AWESOME! Poltin ekalla kerralla riisin pohjaan ja jouduin alottaan alusta. Aluksi suunnitelmassa oli laittaa kaveriksi pelkästään parsakaalia (ku se on nii sievän värinen), mutta sitte ku annos oli valmis, se oli niin ruma nii on pakko lisätä siihen vielä porkkanaa väriä antamaan. Valmiissa annoksessa olis hyvä olla vähintään kolmea eriä väriä.

Miettiin, kun Chef Luis koko ajan halus, että tulisin koulun jälkee kokkaamaan ja reenaan loppukokeeseen, että pitääkö se mua jotenki laiskana, tai onko sillä palanu lakki mun kans, ku se koko ajan tuntu pommittavan, että pitäs olla keittiössä vapaa aikana. Mie, kun oon kuitenki aina tykänny, et se on huippu opettaja. Torstaina se sitte autto mua koko päivän tekemään sitä mun loppukokeen annosta. Loppussa, se katto sitä mun lautasta ja kysy, että mitä mieltä minä siitä olen, ja vastasin, et: "minusta se on ruma" ja se vaa vastas, et: "totta, niin minustaki". Sit se haki mulle porkkanoita ja neuvo mua tekemään lautasesta sievemmän. Sit se käski mun hakea sille kaikki jutut valmiiksi, että se voi näyttää miten teen mun kasvikset paremmin. Tajusin sitte kotiin kävellessäni, ettei kyse ole siitä, että se ajattelis kenestäkää opiskelijasta mitään pahaa. Se vaan haluaa, että opin kunnolla. Se vaan välittää opiskelijoistaan tosi paljon, ja tykkää työstään. Mie jään maanantaina koulun jälkee harjottelemaan uudestaan Chef Luisin kanssa. Se tosiaa viettää joka päivä vapaa-aikaansa meidän opiskelijoiden kanssa ja antaa ekstra apua:)

Mun viimenen community service oli perjantaina. Se oli mukavaa. Niin erilaista, kuin ensimmäisten sillon Potato festien aikaan. Nyt ku keittiö on jo oma, ja kun tuntee paikat nii se on paljon lupsakampaa. Ihmisetki on jo kavereita ja Cheffit jo täysin tuttuja.. Ja tosiaa, ku vielä tietää, et nää on mun viimesiä päiviä siellä, niin  osaa arvostaaki ihan erillä tavalla siellä oloa:(

Chef Luis on huippu, kun se antaa vastuuta ja laittaa tekemään juttuja joita en osaa,. Ja se laittaa aina kokeilemaan uudestaan ja uudestaan. Se ei kuitenkaan koskaan jätä mua yksinään väkertää niiden kanssa, vaan on vieressä. Nytki se tänää katto, ku sähelsin siinä ja se vaa sano, et "älä nolostu" ja mie tokasin, etten mie oo nolostunu, vaan oon punanen, koska mie panikoin.

Perjantaina oli myös Mihon läksärit. Anna laitto meille ranskalaista ruokaa. Näytti ja maistu ihan sairaan hyvältä. Pitää pyytää resepti:) Miho lähtee Japaniin ensi tiistaina. Tämän viikonlopun jälkee mulla on vaa yks kokonainen viikko jälellä täällä. Herran jestas. Äiti sano, että nauti nyt siellä olosta, koska tämä on viimenen kerta ku lähet enää ikinä mihinkää:) Oon valmis sillee tulee kotiin, mutta en oo vielä sisäistäny, etten tapaa näitä ihmisiä koskaan. Opettaja Chef Luis kysy tänää, et voidaanko olla facebook kamuja, jotta voin aina kysyä apua, ja se haluaa tietää, et miten kehityn näissä mun taidoissani tulevaisuudessa. Se oli tosi mukavaa:)

Irtisanoin kämpänki tänää... aika loppuu aika loppuu

Ja minun heilani täytti jo 26-vuotta :)

ONNEA ONNEA PIKKU MURULAINEN <3

Ihana tosiaa. Skypettelin Antin kanssa, ja Antti kysy, et oliskohan ollu parempi, jos mie olisin lähteny Amerikkaan pikkasen myöhemmin. Mie harkitsin ja sanoin, että minusta tuntuu, että jos oltaisiin odotettu pitempään, mie en olis välttämättä edes lähteny, kun en olis halunnu lähtee sen luota mihkää. Antti sit vaan totesi, että "olisit sinä. Mie olisin vaikka potkinu sinut sinne, kun tiedän, että oot aina sinne halunnu, enkä halua syyttää itseäni siitä ettet menny"... Siinä voi tyttö miettiä sitte ihan kaikessa rauhassa, että miten hienon poikaystävän se on itselleen saanut. Huh huh <3

1.12. sain avata äidin lähettämän joulukalenterin. Tai tavallaan avata. Miehän oon jo alkanu avaan sitä loppupäästä, kun järkeilin, että lähen täältä Fairbanksista jo 14. päivä, nii loppupään luukut on vapaata riistaa jo aiemmin :D

Ps. sunnuntain lisäys:)
Mie pääsin eilen jääkiekkopelissä sille isolle screenille:) Mie tanssin/hytkyin/hyllyin/liikuin musiikin tahdissa, kun yhtäkkiä huomasin screeniltä, että siellä liikuskeli oranssi pallo (mie) ja kaverit katto ympärillä ja alko nauraan. Se oli tosi hassua, ja vähän kiusallista. Koska minulla kun ei ole mitenkää tyylikkäät cheerleader muuvit. Kuten Miia lainatakseni: "ihana, kun sie et vaa heilut siinä, etkä mee yhtää musiikin tahtiin." :) Me tosiaa hävittiin 4-0 peli. Mutta, kuten sanottu, joskus pitää hävitäkki elämässä, että oppii voittamaan. Minun jokailtainen mantrani:D


Hei hei rakkaat taas sinne Suomeen:) kohta siellä!!!

ALOHA!

Tämän blogin päivitykseen vierähti nyt aika tovi. Havaijilla sitä ei oikee kauheesti kerenny konetta naputtaa, ja heti ku tultii tänne nii oliki jo kiitospäivä...

Elikkäs meillä oli tiistai-ilta takana. Keskiviikkona tuli May-Britt ja Liv. Me mentii taas syömää Cheesecake Factoryyn, ja suunniteltii vähän reissua.

Keskiviikkona oli lepposa päivä. Herättiin, raahauduttiin biizille, paistateltiin auringossa ja grillattiin ittiämme. Tämän jälkee mentii hotellille, ja matkalla pysähdyttiin International marketille kattelee. Söin maailman kummallisinta hedelmää. Se oli punanen, kuminen, karvanen/piikikäs. Se myyjä opetti mua kuorimaa sen oikee, ja sitä oli tosi siisti maistaa. Siinä oli vaa aika vähä syötävää, ja se oli aika haastavaa muutenki syödä, ku siellä oli kivi vielä sisällä. Ei niitä nautinnokseen jaksais kilokaupalla syyä. Mut emmie tiijä pitäskö moinen kilokaupalla syöminen muutenki lopettaa, vaikka se helppoa olisiki...

Sieltä sai sit ottaa itelle myös safkaa mukaan, ja tarjolla oli erilaisia kana ja kalaruokia. Mie löysin paikallisen tosi kummallisen näkösen örkkiruuan. Se valmistettiin niin, että se liha laitettiin sellasen ison lehden sisään. Se lehti aukastii mulle valmiiksi, ja sieltä sisältä paljastu sianliha pihvi (en tiijä pitäskö tolle nyt olla parempi suomenkielinen vastinekki, ei tuu mieleen). Tämän ruoan nimi on laulau, ja se näytti samalta, ku Arttu olis syöny päivän heinää, ja sit menny ja yökänny ne mun noutoruoka laatikkoon riisikökön viereen. Pitihän sitä tietenki maistaa, ku reissunpäällä oltii. Ja kyllä kannatti. Se oli tosi hyvää. Suosittelen.

Henna, Nick Carter tukka ja kumikarvahedelmä

Laulau ennen ku se on avattu

Hassut kumikarvahedelmät, lehtikökkö ja riisiä

Traditional Hawaiian food would not be complete without a dish known as laulau.Taro is a well respected plant, not only in Hawaii, but also throughout Polynesia and the Pacific islands. While poi is made from the taro root, laulau is made from the leaves.Traditionally laulau is made with pork wrapped in layers of taro leaves and cooked in an underground hot rock oven for hours until it turns soft and smoky flavored. The meat is tender and juicy while the leaves turn to a spinach like consistency.Nowadays you can easily find fish, chicken or pork laulau in Hawaii.

Havaijin perinneruoat

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Illalla tuli Anna ja sitten oltii kaikki viisi koossa. Liv, May ja Anna nukku hostellissa ihan meidän kulman takana. Hengattiin illalla yhdessä meidän hotellilla ja sit kaikki paineli nukkumaan.

Torstaina herättii aamulla aikasin, potkin Miian ylös ja suunnattiin, Miia, Anna ja mie läheiselle bussipysäkille. Mulla oli paineita herätä tarpeeksi ajoissa, nimittäin halusin myös ehtiä tarpeeksi aikasin takasin biitsille, että saisin vähän rusketusta pintaan ennen Alaskaan paluuta. Tympeä, ku sitä aina alkaa näillä perin suomalaisilla geeneillä ilman auringon valoa näyttää siltä, ku olis tuonelan joesta noussu. Kunnon Edward Cullenin jälkeläinen, ilman kimalteita.

Bussi matka Waikikista Pearl Harboriin kesti yllättävän pitkään. Sisäänpääsy oli ilmainen, mutta oheistavarat tietenkää ei. Ja laukut oli pakko jättää narikkaan kolmen dollarin narikkahintaan. Ennen USS Arizona sukellusveneeseen pääsyä, kaikki katsoivat 30 minuutin pituisen dokumentin Pearl Harborin iskusta.
Se oli koskettava, mutta se ei kyllä minun mieltä ihan tyydyttänyt. Jotenkin se ei vaikuttanut ollenkaan historialliselta dokumentilta, vaan amerikan viattomuuden, hyväntahtoisuuden ja moraalin mainonnalta. En tiedä, mutta jotenkin jäi vaan sellanen olo. Kyllä sitä ymmärsi, että oli 1 177 sotilaan hautapaikka. Siellä oli pikkuveljiä, isoveljiä, poikaystäviä, kihlattuja, parhaita kavereita ja joidenkin lohduttomien vanhempien lapsia. Siellä ei kauheesti huvittanu ottaa mitää hymy kuvia, et "omg, upeeta olla täällä, tico ticoo", ja sitä piti luonnollisesti hiljaisen hetken. Tuntu vaan, että näitä sotaan liittyviä taistelutantereita on ympäri maailmaa, mutta onkohan ne missää tuollasia lahjatavarapuoteja ja koskettavia elokuvateattereita pahasta Japanista ja viattomasta Americasta (kyllähän se Japani aika sotahullu oli tuolloin). Ja sit historiikissa sanotaan vaan, että Pearl Harborin iskujen jälkee Yhdysvallat julisti sodan Japania kohtaan, joka kesti kolme vuotta. Mutta siellä ei ollu mitää mainintaa siitä, että jenkit tiputti Little Boyn Hiroshimaan ja tuhosi kaupungillisen siviilejä.

Käytiin muistopaikalla, tultii hiljaisina takasin ja mietittiin, että mennäänkö vielä kurkkaan se sukellusvene. Olin kahden vaiheilla... sisäänpääsy sukellusveneeseen oli 10 dollaria. Mua se ei kiinnostanu yhtään, ja sille kympilleki löytäisin parempaa käyttöä... mutta kuinka verisesti Antti suuttuu, jos en mene:) Se tykkää sukellusveneistä... ja moottorikelkoista, hienoista autoista, moottoripyöristä ja purjeveneistä. Niin, ku pojat yleensä. Pitääkö mun mennä ottamaan poikaystävälleni kuvia sukellusveneestä, jotta siitä tulisi tosi onnellinen?
Toisaalta menin sen kans viime kesänä Suomenlinnaan tuijottelemaan sukellusvenettä. Ei mulla sekää nii kovasti kiinnostanu, mutta jos rakastaa toista, niin sitten sitä ihmettelee vanhaa sukellusvenettä. Se on rakkautta. Mutta päätin tällä kertaa skipata noi poikien jutut. Poikaystävä on nähny jo sellasen, ja ostin sille muutenki sieltä sotakaupasta tavaraa, joita sain päivän raahata mukana. Seki on rakkautta.

Tultii bussilla takasin kaupunkiin päin, ja alettiin bussissa jutella sellasen vanhan setän kans. Siitä oli tosi siistiä, ku me ollaan Suomesta. Alettiin miettiä, että missäs täällä pitikää poistua kyydistä, ja Anna sano, että siinä ainaki oli Starbucks. Samantien kulman takaa näkyy Starbucks ja alettii paniikissa sykkimään pois bussista. Yks nainen sano mulle, ku paineltii ovella ulos, että: "nyt ollaan Havaijilla, ei saa panikoida" :D Eli vähän enemmän sellasta eat, pray love -meininkiä.
Noh, sehän oli väärä pysäkki, penteles. Tosiaa 4 miljoonan asukkaan kaupungissahan on useampi ku yks Starbucks. Kyllä kiukutti. Ootettii seuraavaa bussia, pompittii sisää, ootettii varmaa 20 minuuttia, että päästii oikealle Starbucksille ja hypittii bussista ulos. Hirveetä rallia hotellin kautta biizille, ja sitten nautittii taas auringosta. Se oli kyllä hyvä päivä. Ja oli se Pearl Harbor kyllä käymisen arvonen. Ehdottomasti.


Perjantaina oli taas aikanen herätys. Minä, Miia, Liv ja May mentii päiväksi veneajelulle. Bussi haki meidät tyttöjen hostellin pihalta ja vei meidät tunnin matkan päähän satamaan. Siellä oli muitaki turisteja, joiden kanssa ahtauduttiin sellaseen veneeseen. Eka pysäkillä nähtii delfiinejä ja snorklattiin niiden kans. Meni vähän aikaa ennen ku ne ilmesty, mutta sitten ne uiskenteli lähellä. Ne on uteliaita eläimiä. Kuuntelin vedessä niiden laulua, se kuulosti tosi kivalta. Olin ihan jäässä jo loppu ajasta, ja ryömin veneeseen pyyhkeen mutkaan. Kyllä, minä lensin Alaskasta palelemaan Havaijille. Tyylikästä. Odotin jo seuraavaa kohdetta, kun kuulin, kun joku huusi vedestä, että niillä on pikku mustekala kädessä. Enäänpä mua ei palellukkaa yhtää, vaan pomppasin takaisin veteen. Sain pitää pikku mustekalaa kädessä ja munsta otettii kuvaki. Oli huippua. Miiaki piti sitä kädessä ja se pikku mustekala ruikkas musteet sen päälle. Mua nauratti. Mikä oli virhe, koska sillon se snorkkelimaski alko vuotaan.

Noh seuraavassa pysäkissä oli vuorossa merikilpikonnat. Ootin niitä tosi paljon. Näin kaksi ja tosi läheltä. May sai meidät, minut ja kilpikonnan, samaan kuvaanki. Meillä oli kaikilla vesikamerat mukana.
Se oli kiva päivä. Illalla mentii syömää sellaseen tosi kivaan ravintolaan, missä herkuteltiin oikeen urakalla.

Lauantaina mentiin sellaseen yökerhoon, johon meidät oli aiemmin merkattu listaan. Tuntu tosi coolilta mennä ihan isäntänä jonon ohi, ku mikäki wannabe julkkis. Suomessa se oon aina mie joka hytisee jonossa ja katsoo, kun kauniit ja vaikutusvaltaiset nuoret aikuiset vaan kipittää jonon ohi suoraan sisään lämmittelemään minun jäädessä kateellisena luimistelemaan pihalle. Yökerho oli ihan siisti. Pikkunen on the rocks -lasi oli täynnä jäitä ja siihen tehty pikku drinkki makso 7 dollaria. Eipäs tullu siihen hintaan paljon nautiskeltua niitä seitsemän dollarin jäitä. Mie olin aiemmin päivällä ostanu sellasen uuden sinisen tekonahka mekon. Se oli tosi kätevä tanssimekko. Kun heilut tanssilattialla aikasi ku heinämies, ja alat hikoilla nii nahkamekko tuntuu ihan sairaan hyvältä. Muistele Frendien jaksoa, jossa Rossilla oli ne nahkahousut. Oli mukavata.
Mummo Henna lähti kuitenkin aika aikasin kämpille nukkumaan. Liian vilkasta.

Miia yrittää puhaltaa ja helpottaa ikävää oloa

Mutta se tuntu silti tosi ikävältä :)

Sunnuntaina kuvioihin tuli Sandy, meidän vuokra-auto kahdeksi päiväksi. Oltii niiden hienojen vuokra-autojen keskellä ja ootettiin omaa autoamme. Siellä oli hienoja avoautoja ja isoja ilmastoituja maastureita. Siinä me viisi tanttaa sitte katottiin, ku se pienin kottero ajo pihaan ja se tuotiin meille. Kurkittii ikkunasta sisään, ja todettiin että joo-o halvin tosiaa valittiin. Vähä keskusteltiin ja saatiin vinguttua meille pikkasen isompi auto... vaikkakin sekin oli aika kompakti. Mutta ei muuta kuin kyytiin vain ja roadtripille.

Me ajettiin rannalle, joka on rankattu maailman kauneimmaksi rannaksi, Kailua beach. Minä en vieläkään ymmärrä mikä siitä teki maailman kauneimman. Näin kyllä yhden postikortin, jossa oli kuva kyseisestä rannasta. Se kortti oli varmaan maailman kaunein, mutta hmmm... no, nättiä oli. Ja paloinkin sillee tosi kivasti. Rannalta hipsittii syömään ja juotii Starbucksilla kahvit ja sit jatkettiin matkaa Sunset Beachille. Minusta se oli kaunein ranta ikinä missään. Matkalla nähtiin kyltti, joka lupasi tuoreita hedelmiä ja pysähdyttii onnessaan syömään.
Juotiin tuoretta ananasmehua, kookosmaitoa suoraa kookoksesta, kookoksen paloja, mangoa ja ananasta. Se oli kyllä siistiä.

Luova tauko

Sunset beachille ehdittii just auringonlaskun aikaan. Se oli upeaa. Istuin yksin vedessä ja keräsin kivoja pikkukiviä ja korallinpalasia rantahietikosta. Sieltä matka jatkui kohti Honolulua ja meidän hotelleja. Ja uni maistui.

Maanantai oli meidän viimeinen kokonainen päivä. Minä, May, Anna ja Liv mentii vaeltaan Diamondheadille, se on siinä kaupungin kupeessa oleva vuori. Oli mukava saada vähä liikuntaa ja se oli ihan jees kokemus. Ei niin henkeäsalpaava, mutta pääsipähän vähä kurkkii Honolulua lintuperspektiivistä. Diamondheadin jälkee suunnistettiin sademetsään vaeltelemaan ja etsimään Manoa fallsia, sellasta korkeaa vesiputousta.
Munsta se oli aivan mahtavaa. Matkalla meitä vastaan tuli sellanen mies, joka oli ulkoiluttamassa sen pikku possua. Se possu oli ihana. Se mies oli joskus aiemmin löytäny sen rassukan orpona sieltä sademetsästä. En kuunnellu nii tarkkaan, ku tuijottelin sitä nassua niin ihastuneena.

Se polku oli tosi mutanen. Se oli mukavaa vaikka kaikki meniki ihan sotkuun. Perille putouksille päästyämme pulahdimme uimaan siihen lähteeseen. Niin ei olis saanu tehdä, mutta me ollaan nuoria ja tottelemattomia turisteja. Se oli mahtava kokemus. Hipsin ilman kenkiä takasin, kiipesin matkalla bambupuuhun ja olin ihan kuranen, kun pääsin perille autoon.
Siinä olikin aika jo luopua Sandysta, ja viedä hänet takaisin kotiin. Suosittelen auton vuokrausta, matkailu avartaa.

Tiistai oli viimeinen päivä. Oltii rannalla ja luovuin mun hienosta uimarenkaasta. Kysyin yhdeltä äidiltä, että haluaako hän lapsillensa sen, koska mie en ota sitä mukaan Alaskaan. Hän ei halunnut, kiitti kuitenkin ja jatkoi matkaa. Wooooot???!! Millainen ihminen kieltäytyy ilmaisesta uimarenkaasta? Tästä oppineena seuraavalla kerralla kysyin suoraan lapsilta "haluatteko uimarenkaan" "JOOOOOO!!!!" ja kovasti kipittämällä kävivät hakemassa renkaan ja juoksivat takaisin veteen. Älä koskaan tarjoa lapsenmielisyyden menettäneelle aikuiselle uimarengasta, ainoastaan lapsille. He osaavat sitä arvostaa.

Rahat alko olla jo suhteellisen finaalissa, joten meitti mieluummin makasin auringossa sen ajan, kun Miia ja Liv meni shoppailee viimeiset ostokset.

Matka bussilla lentokentälle oli lepposa. Bussikuski kertoi millon meidän pitää jäädä, mutta oli tosi vaikea sanoa iltahmärällä, että missä on lentokenttä, kun sen bussin ikkunat oli nii likaset ja naarmuset, ettei niistä nähny mitää läpi. Jäätiin sit väärällä pysäkillä pois, mutta ei se mitää, kun oltii kuitenki jo siellä kentällä.
Kentällä meidän laukut piti ensin tarkastaa, ettei me vaan yritetä viedä hedelmiä pois Havaijilta. Siitä voi tulla kovat sakot. Ne skannas meidän laukun ja käskivät sitte avata sen, koska se pitää penkoa läpikotasin. Nainen oli varma, että oli nähnyt siellä omenan. Se oli ihan hirveen hauskaa, kun me oltii ahdattu puoli tuntia sitä meidän laukkua, että saatiin se ylipäänsä edes kiinni. No ei ollu omenaa ei. Ei tienny tätikää, että mitä se siellä oli omenaksi luullu. Voi hyvä jumala sentään.

Lento meni jeessisti. Mun sukat oli jossain laukussa, ja varpaita alko palella. Yritin kehitellä varpaisiin jotaki, joten tunkiin niihin mun lapaset. Nukkuminen oli paljon helpompaa ja miellyttävempää, kun on lapaset varpaissa. Mut mua taas pelotti. Meidän lento lähti illalla 22 aikoihin, ja yritin nukkua mun yöunia siinä lennolla, mutta mua ahisti ku se siipi pomppi mun vieressä. Näin sen ikkunasta koko ajan, ja se heilu tosi paljon. Munsta sen ei pitäs keikkua noin paljon... Siellä on varmaan ne ruuvit löysällä... Nyt tuo kyllä tipahtaa... Mua alko väsyttää, ja aina ku torkahdin, niin tuli turbulenssia. Hätkähdin paniikissa hereille ja tarkastelin muiden matkustajien reaktioita... Niitä ei kiinnosta. Mitä ihmettä? Jatkoin unia, ja kun tätä oli jatkunut pari tuntia, olin kuoleman väsyny ja Miia heräs. Mulla oli kuulemma silmät puoliksi kiinni ja sanoin puoli nukuksissa, etten voi nukkua ku pelottaa. Miia kivahti, että nyt silmät kiinni, pää sen olkapäälle ja unta palloon. Mie sitte tein niin ku käskettiin. Se rauhotti. En tiijä mikä tää lentopelko täällä nyt on. Saana sano, että se on varmastikki psykologinen juttu. Että se on kuullu, kun monet vaihtarit on sanonu samaa. Jotenki vaan pelottaa, enkä halua, että täällä sattuu mitään, kun mie haluan vielä kotiin. En tiedä, tosi outoa, mutta joo, tällaisiakin tunteita ja ajautksiaki täällä käsitellään.

Lento Anchoragesta Fairbanksiin oli lyhyt, ja siellä nukuin jo ku pikku vauva. Alaskan koneet on aina nii... tilavia ja turvallisia :) en tiedä miksi. Tyler haki meidät kentältä, ja Alaskassa oli ihan sairaan kylymä. Oltii ihan väsyneitä, mutta oli juttuja joita meidän piti hoitaa. Hain postista Riinan ja äidin lähettämät paketit. Oli ihana saada ne. Riina lähetti  mulle karkkia ja kauneudenhoitotuotteita. Se on nii söpö tyttö, revin auki pakettia ja tutkin niitä puteleita ja luin Riinan lähettämää kirjettä, jossa oli ampullien käyttöohjeita. Hymyilin ja sanoin Miialle, että tämä on niitä tapoja joilla paras ystäväni osoittaa, että se rakastaa :)
Naama kuivuu pakkasessa -> huolehdi siitä
Äiti pisti tulemaan kuusi muumi mukia, jotka aijon antaa mun opettajille ja yhden annan Miholle joululahjaksi.

Hienot muistot tuli haalittua kyllä:)
Vielä jokunen hassu viikko ja nokka kohti kotia <3

Olette rakkaita

Sehän meni vahvasti

Maanantaina menin viinikurssin jälkee Miian ja Samain luokse yöksi. Pelattii korttia, hävisin ja sitten nousin voittoon, kuin valkovuokko:D Mie sain nukkua Samain sängyssä, ku se nukku alhaalla. Huoneessa oli sika kuuma, eikä Miian kanssa saatu unta. Kun viimeinki nukahdin, havahduin jo tunnissa hereille ja olin ihan paniikissa seuraavan päivän lennosta. Mietin miten korkealla me lennetään ja sydän alko hakata, olin puoliksi järjissäni ja puoliksi unessa... Ja kun minun täysin järjissäni on sama asia, kuin muiden puoliksi järjissään, nii missä lie mielentilassa sitte olinkaa. Miia oli vielä hereilä omassa sängyssään ja kysy, ettenkö miekää saa unta. Mie aloin vinkuun, että pelkään sitä lentämistä aivan liikaa... Minä, joka haaveili kansainvälisestä urasta ja opiskelee matkailua... mikä vitsi. Miia rahoitteli mua ja nukahdin uudestaan pariksi tunniksi.

Aamulla Tyler heitti meidät lentokentälle ja hipsittiin onnessaan sisään. Ensin lento Anchorageen (tosiaa, ei sieltä Fairbanksista meekkää suoria lentoja Honoluluun) ja siitä sit loputon lento perille. Meillä oli Miian kans vierekkäiset paikat lentokoneessa... Miepä hahmotan

Akkuna Rouva x, Henkilö A, Henkilö B Käytävä Miia, Henna, Herra x

Herra x kysy, et matkustetaanko me yhdessä, kun hänen rouvansa on tuolla kaukana nii olis kiva istua vierekkäin. Me sitte suostuttiin, kun ollaan ilmeisesti niin kovin hyviä ihmisiä. Joo, vikatikki. Joskus se itsekkyyski varmaa palkittas. Oli niin tylsä matka ettei elläissään kellää.
Ja miehän tietenki nolasin itseni. Lentokoneessa ne jako sellasia pikku telkkareita, joista pysty kattoo leffoja. Mie onnessani otin sellasen vastaan, kiitin ja aloin asentelemaan sitä. Sitte se nainen jäi seisoon siihen viereen, ja kysy, että credit vai debit. Mie pysähdyin, et hetkonen maksaako tää... Tein päässäni pikaista laskelmaa. En halua maksaa kymppiä, kun Finskillä saisin katsoa näitä ilmaiseksi. Mutta ylpeys menee, jos tässä vaiheessa palautan tämän vempeleen. "Olenko valmis maksamaan kympin ylpeyden säilyttämisestä, jos kaupan päälle saa leffoja? Toisaalta sillä kympillä ostaisin Havaijilta latten ja lähettäisin Suomeen postikortit... hmm, ja tuo täti odottaa tuossa vieläkin, et maksanko creditillä vai debitillä. Päätä Henna nyt pikaisesti... Säästän, olen köyhä opiskelija kaukana kotoa". Annoin pikku telkkarin takaisin rouvalle, soman hymyn kera. Olipas noloa. Luin viinikirjaa, yritin nukkua kenkussa asennossa ja asentaa penkkiä makuuasenoon (joka ei kyllä ollu yhtään makuu). Miiaki oli kaukana, ei voi jutella... ARGH!

Ekalta lennolta ku saatii olla vierekkäin :D

Seitsemän tunnin lennon aikana ihminen on valmis nöyrtymään. Postikortit? Onko ne niin tärkeitä? Tarvitsenko todella ihmisiä, joita rakastan maailmassa eniten? Pärjääkö ne ilman kortteja? Eikös itsekkyys ole nykymaailmassa in? "Hei anteeksi, voisin ottaa sittenki sen telkkarin, ja lasin viiniä ja juustolautasen". Katoin piirrettyjä ja sitte yhtä leffaa josta tulee Antti mieleen. Nautiskelin juustojani punaviinin kera, katsoin henna-antti leffaa (ei ollu kuitenkaa notebook), ja kelasin turhat kohat jotka ei liittyny meihin. Keskityin parhaaseen kohtaan, koska halusin perehtyä nyt pelkkään ikävöimiseen:) Noh, sitte tuli kuulutus... leffa paussille, kiukkunen kuuntelu, ja kohtaus alusta... taas parhaassa kohassa vieruskaveri halus vessaan..  eih... Menomatka oli aika kenkku.

Perillä Miian kanssa oltii väsyneitä, ja meillä teki mieli vaan kampittaa toisiamme ja kaikkia muita. Otettii taksi hotellille, ja kierrettiin taksilla hotellin ympäri pari kertaa. Ekalla kerralla katteltiin tätä hotellia, ja me sanottii et se tais olla tuo (tää tosiaa ei helposti löydy, ku tää on aikana kaukana mistää Hiltonista, jonka pylväät ja valot näkyy Aurinkoon asti), kuski ajeli ohi tokaisi, et se kiertää uudestaa pari korttelia, ku mentii jo ohi. Sit ajettii ohi toisen kerran. "ööh, se tais olla taas tuo"."ohops...".. ohi vaan. Kolmannella kerralla sanotaan sille kuskille, että "tuo se on tuo se on...!" Sitte päästii hotelliin. Se oli tosi sulonen se kuski. Sellanen vanha setä, ja se oli tosi pahoillaan siitä, että se leikittii karusellia hotellin ympäri, ja mun teki mieli halata, ettei tässä mitää hätää ole.

Hotelliin sisään. Eih, keittiönkaapeissa ei ole ripoja, kokolattia matto on nii likanen sillee, et varpasissa tuntuu ikävältä... ja NETISTÄ PITÄÄ MAKSAA 9E PER PÄIVÄ!
Me mentii nukkumaan, huone on nii kuuma että akkuna auki ja paikalliset nuoret jumputteli musiikkia meidän alapuolella.

VALIVALIVALI

Illalla söin aivan loistavaa ruokaa Cheescake factoryssa. Pastaa, jättikarkaravunpysrstöjä ja kampasimpukoita. Se piristi kovasti. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Aamulla oltii levänneitä, mie heräsin lenkille. Näin ihan yyber ison kalan, tulin vielä onnellisemmaksi ja olin tyytyväinen elämään. Aurinko paisto, aina välillä. Enää ei ollu yhtää valivali päivä. Käytii kaupassa... ananakset on täällä kalliita vaikka vois luulla, että jokainen havaijilainen sais poimia niitä takapihaltaan ja myydä puoli-ilmaseksi eteenpäin :D mutta ostettiin silti ananas, kuitenki nyt ku ollaan täällä asti.
Päivä otettu aurinkoa partsilla, tehty salaattia ja kerrottu meidän perheistä.
Mie kerroin meidän mummusta.

Kerroin Miialle miten teininä hipsin kotoa kavereille ja mummo juoksi kuistille torumaan, että farkut jalkaan. Sitte juteltii lisää ja kerroin miten mummo on jo yks mun luottoihmisistä ja hyvä ystävä, jonka kanssa voi jutella oikeista asioista, koska siinä on nainen jolla on sydäntä ja järkeä yhtä aikaa. Unelma vaimo, mahtava mummo ja hieno nainen. Tuli kamala ikävä mummoa kyllä nyt.

MUTTA, me nautitaan edelleen. May ja Mayn kaveri tulee tänää, tunnin päästä. Enna tulee huomenna aamulla :) Elämä on mukavaa aikaa... Ja Honolulu on kiva mesta, mitä tässä on ehditty nähdä. Maksan mielelläni ananaksesta, vaikka se olis Made in Hongkong, kunhan se on ostettu Havaijilta. Enää kiukusta ei ole tietoakaa :D

Kaikkea ihanaa sinne Suomeen! <3