Back to home

Automatka kohti Anchoraga meni mukavasti jalat kohti taivasta. Meidän auto oli tosiaa nii tupattu täyteen tavaraa, ettei paremmasta väliä... Mie en voinu suoristaa koko 7 (?) tunnin ajon aikana jalkojani, kun mun lentolaukku oli lattialla. Mutta matka meni ihan kivasti. Pysähdeltii tarpeen tullen nopeaa huoltoasemilla, kuunneltii musiikkia ja juteltii hauskoja juttuja. Samai ja Tyler piti toisiaan kädestä kiinni koko matkan. Se oli tosi herttasta.

Takapenkin tunnelmia ihan alussa (mua naurattaa ku kukaa ei älynny et tuossa vaiheessa ainoa mikä oli mun jalkojen päällä oli yks läppäri)

Yhdellä huoltoasemalla näin mun onnentähden. Imelää, mutta mie valitsin sen 8-vuotiaana. Kun näet orionin vyön, ne kolme tähteä, ja siitä ku katot jonkun matkaa alaspäin, nii siellä on yks kirkas tähti ja se on mun oma :) Uskoin pienenä, että mun tuleva aviomies on se, joka on pienenä valinnu saman tähden. Mut sit kyllä kasvoin isoksi, ja tajusin, että harva mies on yhtä taikauskonen, ku yhdeksän vuotias pikku tyttö, ja vaikka oliski, nii tähtiä on vähä turhan monia. Sit vielä, ku menin ja tapasin Antin sillon sata vuotta sitte, ymmärsin, että tämä poika on ku Bart Simpson eikä se varmaa viettäny lapsuuttaan tähtitaivasta tuijotellen ja tytöistä haaveillen, joten jouduin vähä näitä mies-tähti suunnitelmia muuttamaan. Mutta ei se haittaa yhtää. Se oli minun tähti ja näin sen Alaskaan asti. Kohta kotona.

Tiet oli aika heikossa kunnossa, mutta Tyler oli vakaa kuski, eikä pelottanu. Meidän hotelliki löyty helposti. Me vähän huijattiin ja kerrottiin, että hotellissa yöpyi kolme ihmistä, vaikka meitä oli oikeesti viisi. Näin ollen päästiin kaikki samaan huoneeseen. Se oli lupsakka ilta, me juteltiin ja naureskeltiin, kuunneltiin musiikkia ja mie kävin jutteleen Antin kanssa pitkän puhelun.

Mietittiin, että olis ihana kipata lasilliset viiniä viimeiselle illalle yhdessä. Kaikki meni hienosti, mutta meillä ei ollut viinipullonavaajaa. Hmm...
Soitetaan respaan. Ei ole.
Hakataan pohjaa. Yllätys yllätys, ei auta.
Soitan Antille, ja älykäs poikaystäväni ehdottaa katsomaan youtubesta ideoita. Niitä oli kyllä, siis sellasia jotka kerto miten avata viinipullo ilman avaajaa. Mutta kaikki välineet mitä olisi tarvinnut uupu meidän huoneesta, ihan kuten oikea avaajakin.
Tilattiin pizzat ja pyydettiin lähettiä tuomaan avaaja tullessaan. Ei tuonut.
Kaavittiin saksilla korkkia pois. Puolet saatii  katoamaan.
Loput korkista tungettiin pulloon, ja viini oli hyvää... hieman korkin murusia siellä täällä, pikku vika.

Miia ei voinu nukkua koko yönä, joten se jäi pötköttää, kun me muut lähdettiin aamiaiselle/lounaalle, johonki Anchoragessa tunnettuun ja tykättyyn ravinteliin. Tämän jälkeen siirryttiin ostoskeskukseen kierteleen ja katteleen. Yhdessä sellasessa pelottavassa rock-henkisessä vaateliikkeessä kuulu sellanen örrimörri biisi, ja hetken aikaan kuunneltuani sitä "ÖÖÖRRRMÖÖÖR ÖRH" aloin erotella suomen kielisiä sanoja.
AY CARAMBA! Suomalainen biisi Alaskassa asti, vähä arvelluttava biisi tosin, mut ihan sama. Kuulupahan.

Mut päivä oli tosi kiva, nähtiin Ashleyta ja sen perhettä, ja siitä sitte mentiin sushille ja takasin hotellille. Mulla oli tosi kiva olo, mut vähä alko hiipii sellanen kummallinen fiilis. Onko tää muka oikeesti loppumassa? Puolen yön jälkeen pitäis lähteä takasin kotiin. Tavataanko me oikeesti enää koskaan? Kyllähän sitä nyt suunnitellaan kovasti, mutta oikeesti tuleeko se koskaan tapahtumaan? Unohdetaanko me kaikki toisemme historian hämärään?

Pitkitin taksin tilaamista viimeiseen asti, mutta lopulta ei auttanut, kuin soittaa.  Tunne oli niin kummallinen. Naurettiin ja raahattiin porukalla mun ja Miian miljoonia laukkuja. Alhaalla sit kökötettiin, juteltiin ja räpsittii tyhmiä kuvia ja odotettiin taksia.

Kun se pikku pirulainen kaarsi hotellin pihalle, mulla tuli vähä ahdistunu olo. Ja, kun kamat oli autossa, me halailtiin toisiamme ja minulle tuli vedet silmiin. Taksissa itketti sitte kovasti ja nyyhkytin takin sisällä. Nyt se sitte oli ohi.

Anchoragen kenttä oli jo suhtellisen tuttu Havaijin reissun jälkeen, joten sillon aamuyöllä hipsimme Mäkkäriin syömään suruumme ällöä aamiaista. Näimme Henryn vielä kentällä ja se oli kivaa. Väänsin sitä äklön makeaa mitä lie puuroa naamariin ja juteltiin Henryn kanssa vielä viimeiset jutut, ennen ku se saatteli meidät portille.

En oikee muista mitää siitä lennosta Anchoragesta Seattleen. Taisin taas möllöttää nollat taulussa leffoja. Oltiin Miian kans erillää laukuistamme, koska ne sijoitettiin jonnekin perälle.

Tättärää! Kun kone viimein laskeutui Seattlen kentälle, olin valmis ryntäämään tax Freehen. Minun koko neljän kuukauden mottoni oli ollut "ei kannata ostaa kosmetiikkaa,vaan kannattaa odottaa tax freehen". Köyhyys ei ole ilo kellekään.
Miian lentolaukkua vain ei ollut missään. Joku ketale oli ottanu sen sieltä ylähyllyltä omanaan (tai ihan rehellisesti Miian laukkuna) ja lähteny suttaan.
Miiaa vähä harmitti.
Siellä sit lähettii metsästää laukkua.

Lentokentällä henganneista ihmisistä valtaosalle on tuttu näky saapuvien lentojen terminaalissa rakastavaiset, jotka heittäytyvät onnellisina toistensa syleilyyn pitkän eron jälkeen. Tai pienet lapset, jotka juoksevat työmatkalta palaavan isin syliin. Tai terminaalin sisällä pubissa olevat kaverukset, jotka kippistävät yhteen olutlasejaan poikien reissun alun merkiksi. Tai onnelliset nuoret vanhemmat katselemassa pientä jälkikasvuaan, joka hihkuu ilosta ja tuijottaa lentokoneita suurien ikkunoiden läpi. Minä en Seattlen kentällä kuulunut mihinkään näistä onnellisista ihmisryhmistä. En ollut onnellinen, en hymyillyt, en kippistelly laseja, en tuijotellut ketään umpirakastuneena, enkä hymyillyt lapsille.

Minä olin se, joka hiestä märkänä kantoi yliampuvaa määrää käsimatkatavaroita, soitellen poliisin perään, kiroten "miksi aina minä", nälkiintyneenä metsästellen kadonnutta matkalaukkua. Olisin kiukutellu Miialle, mutten kehdannu, ku sitä ketutti vielä enemmän. Mulla sentää oli se pirun laukku mitä raahata.

Noh, ehdittiin kuitenkin ostaa tax freesta tavaraa, joten minun lopullinen hermoromahdukseni oli ehkäisty.
Ja Miian laukku löyty lopulta, joten Miianki lopullinen hermoromahdus oli ehkäisty.

Oltiin sovittu Mayn kanssa, että me mennää sitä vastaan sit, ku sen kone laskeutuu. Joten meidän piti vaihtaa taas kolme kertaa junaa, ja kävellä toiselle puolelle lentokenttää, että löydettii sekä tyttö, että sen portti.
Oli kiva yllätys, että samaisella lennolla koneesta ulostautu myös miun luokkatoveri Naomi (tosi herttanen tyttö mun koulusta) ja Andy (tosi kiva poika Miian naapurista(tavallaan)). Kun May viimein tuli ulos koneesta, meidän piti lähtä taas juoksee ne kaikki junat ja terminaalit läpi omalle portille, koska meitä kuulutettiin (miksi minua aina kuulutetaan lentokentillä).

Kiukutti. Kiire, Kiukutti.

Ne ilmotetti, että se katala laukku löyty, ja se pitää lähteä hakemaan turvatarkastuksen ulkopuolelta... Taas. Kerran mentii jo turhaan sen ulkopuolelle, koska se piti sinne ilmoittaa kadonneeksi. Miia ja May lähti hakemaan sitä laukkua, ja mie jäin tsippaileen koneelle. Henna meni lakkoon.

Pääasiassa, että ehdittiin halata Mayn kanssa, jonka jälkeen me noustiin koneeseen. Me ryömittiin Miian kans sen koneen perälle. Lentoemäntä kiirehti kertomaan minulle, että ne ylähyllyt siellä ovat täysiä, joten meidän pitäisi taas jättää meidän laukut sinne edemmäs, kauas meistä. Mie hymyilin kettuuntuneena, ja ilmoitin etten mielelläni sitä tekisi, koska olemme edelliset kuusi tuntia juosseet lentokentällä kadonneen laukun perässä, joka katosi juuri ollessaan valvovan katseemme ulkopuolella. Lentoemo rakensi kasvoilleen leveän hymyn, joka paljasti kauniin rivin täydellisiä valkoisia hampaita, joissa ei ollut liiemmin huulipunaa, kuin hammaspeikkojakaan. Hän kehoitti minua ystävällisesti  kokeilemaan, jos suinkin uskon sen mahtuvan sinne... vaikka se ei todellakaan tule sinne mahtumaan. Tunsin sen hymyn. Jokainen asiakaspalvelija tuntee sen hymyn.
*Kohtelias leveä hymy*: "Totta, minä ymmärrän teitä. Mikäli teistä tuolta tuntuu voitte totta kai yrittää mahduttaa sitä myös koneen peräosaan."
Suomennos: "Senkin aivokuollut idiootti, mene ja yritä sitte survoa sitä sinne ylähyllylle ihan rauhassa. Me kaksisataa muuta odotamme, että luovutat ja tuot sen takaisin tätä kapeaa käytävää, jotta saamme koneen viimein nostettua ilmaan." Mua hävetti, mutta kun kenkku idiootti Henna on kenkku idiootti Henna, nii oli periaatteesta pakko yrittää raahata se sinne perälle.. sekä yrittää tunkee sitä sinne lompakon mentävään tilaan, ja kipittää sit nöyränä takasin sen täydellisen lentoemon luo. "Joo, ei se mahtunu" Oli taas sellanen Euroopan omistaja olo, että hyvä päivä sentään.

Jupisin suomeksi ja kaikki ärsytti. Mun vieressä oli sellanen herttanen tyttö. Seki ärsytti. Sen vieressä oli sellanen mukava poika, seki ärsytti. Sitte me juteltiin, ja ne oliki nii kivoja, ettei ne enää ärsyttäny mua. Eikä mua ärsyttäny mikää muukaa.. Sitte tuliki jo ihan hyvä mieli. Se mun vieressä oleva tyttö oli just se ihmistyyppi, joka on nii herttanen, että se tartuttaa herttasuutensa kaikkiin muihinki ympärillä olijoihin. Yritin sit loppu lennon mielistellä niitä lentoemoja ihan hulluna, ettei ne niistäis mun pähkinöihin, ku olin nii idiootti.

Reykjavikissa pika koneenvaihto, ei raportoitavaa.

Miia jäi Hesassa sen kaverin Lauran luo. Ne hali ja itki ja nauro. Mie siinä ihmettelin aikani, tervehdin sitä Lauraa, ja lähdin haalaan itseäni ykkös terminaaliin... ja sitte takas kakkoseen. Ois tosiaa voinu aluksi tarkistaa, et mihin terminaaliin mun pittäis mennä.

Viimein istahdin Helsingin kentällä siihen kivaan ravintolaan ja soittelin ihmisille inhimilliseen minuuttihintaan. Ruokaa sai tilata suomeksi. Siistiä. Tilasin kanaa ja sen kaveriksi valkoviinin ja tuijotin eteenpäin tyhjyyteen. Se on oikeesti ohi. Kaivoin Annan antaman kortin ja luin sen. Tytöt ja Patric oli kirjottanu siihen muistoja ja heihei kirjotuksia, ja mulla tuli itku. Aluksi pyyhin ilmestyviä kyyneleitä kaikessa hiljaisuudessa, mutta lopuksi niitä valu niin paljon, että luovutin ja itkin ikävääni kaikessa rauhassa.

Viimein pääsin Ouluun menevään koneeseen. Nukahdin sikeään uneen. Se oli ainoa lento, jolla pelkäsin.  Nukahdin nimittäin koneen ollessa vielä Helsingin kentällä, ja heräsin... vielä ollessani samaisella kentällä. Katsoin ikkunasta, ja joku hemmo suihkutteli meidän koneen siipiä. Kysyin vieressäni olevalta naiselta (suomeksi!), että miksi olemme vielä täällä. Hän sanoi, että myöhästymme aikataulusta hieman, koska meidän siipiin pitää ruiskuttaa jäänestoa.
Nukahdin uudestaan, ja havahduin kesken lennon miettimään, että me tiputaan, koska meidän siivet on jäässä. Sitten taas nukahdin.

Äiti, iskä ja Mammu.. Ne oli vastassa mua ja mun miljoonia laukkujani.
Mammu halasi, ja käski mun ryhdistäytyä, kun siinä vollotin haliessani niitä:) sit se lähti, kun sillä oli ihan buukattu päivä. Se vaa halus tulla mua vastaan, että voidaan heti halata. Vihdoin me päästää Mammun kanssa takasin meidän sairaaseen soittelurytmiin!!! Eli päivä alkaa, kun Mammu soittaa, ja jatkuu lärpätellessä sataan kertaan samoja asioita joka ikisessä puhelussa.

Äiti ja isä autto raahaan mun laukkuja autoon, jossa minua odottiki minun karvapallo koirani. Oli ihana pitää sitä kuolakallea sylissä ja silittää sen kiharaa turkkia.
Me juteltii hulluna sen automatkan aikana, ja yritin sulloa kaikki neljän kuukauden tapahtumat niihin pariinkymmeneen minuuttiin.

Juna-asemalla odottamassa oli Riina, joka tuli saattamaan mua samantien lähtevään Rovaniemen junaan. Me juteltiin yhdessä kaikki neljä, Arttu vaan kuunteli. Tuntu että kaikki on ihan niin, ku aina ennenki. Riina oli minun Riina... vieläki.

Oli ihana ehtiä nähdä niitä kaikkia, vaikkakin nopsaa ennen viimeistä pysäkkiä, Rovaniemeä.
Mun ja Artun matka meni kivasti. Arttu oli vähä levoton, ja mie kilkatin puhelimessa kaikkien kanssa. Lopulta nukahdin taas. Se väsy oli nii voimakas, että se vei samantien mennessään, eikä pahemmin kyselly, että passaako nukkua vai ei.

Antti haki minut juna-asemalta, kukkapuskan kanssa. Me halittiin siinä pihalla, ja Arttu älys viimein, että nyt on pikku pesue taas koossa, ja se hyppi ihan onnessaan ja änkes siihen väliin, jolloin sit halittiin kaikki yhdessä, jonka jälkeen lähdettiin valumaan kotiin päin.

Antti oli siivonnu, laittanu joulukoristeet (ku mie tykkään nii kovasti kaikista joulujutuista), tehny iltapalaa ja laittanu takkaan tulen.. Antti otti minut uudestaan kainaloon ja minulla oli kiva mieli.
Nyt mie oon viimein kotona.