Off we go!

Lentokentällä henganneista ihmisistä valtaosalle on tuttu näky kauniit lentoemot, jotka kipittävät lentokapteenien perässä kohti seuraavaa lentokonetta, tai tyylikkäät bisnesnaiset, jotka naputtavat kannettavia tietokoneitaan odotellessaan seuraavaa lentoaan. Tai sitten ne suuret rinkat selässä olevat söpöt maailman matkaaja tytöt, jotka miettivät seuraavaa kohdettaan mihin maailmankartalta haluaisivat päästä. Minä en JFK lentokentällä kuulunut mihinkään näistä ihanista lentävistä naisryhmistä. En naputtanut Armanin pukupäällä tietokonetta, en kipittänyt lentokentällä korkokengillä kuin kotonani, enkä sitonut rastojani kivalle pompulalle samalla kun tutkin maailman karttaa. Ehei. Minä olin se letit päässä oleva, tennareilla tassutteleva, yli-iso ruutupaita päällä, kyyryssä istuva, itkevä rassukka siellä lentokentän reunalla. Tyylikästä? Jo vain.

Lähtöä edeltävä päivä meni suhteellisen normaalisti. Pakkailin kamoja, uusin jäykkäkouristus rokotteen ja hoidin muita asioita poikakaveri apunani. Tein salaattia ja paistoin patonkeja, ja pyysin kavereita tulemaan illaksi hengaan meille. Ajattelin, että asioiden hoitaminen on kivempaa, kun kuulen muiden normaalia puhetta samalla, ja voidaan heittää vitsiä. Kaikki meni hyvin siihen asti, että ensimmäinen veti takkia ylle ja kertoi, että on aika lähteä kotiin, kun huomenna on työpäivä. Tässä nerokkaassa suunnitelmassani en ottanut huomioon, sitä, että tunne voi olla todella tyhjä kun kaikki kaverit lähtevät koteihinsa ja nauru ja puheensorina loppuu. Itku pitkästä ilosta. Niinhän sen menee. Poikakaverin lähtiessä viimeisenä, meidän koira mukana, olo oli kyllä viimeisen päälle lohduton.

Seuraavana päivänä oli vuorossa äidin ja isän kanssa aamiainen, muistilistan läpikäyminen sen sata kertaa, ja mummon hyvästely. Yks kaveri, Mammu, kävi vielä aamulla kahvilla, ja Iiban kans vedettii vielä viimeinen kunnon puhelu. Perheen kanssa meni lentokentällä ihan kivasti, olo oli outo ja epätodellinen mutta juteltiin lepposia, ja vanhemmat anto viimeisiä elämänohjeita matkalle. Turvatarkastukseen menin niin myöhään, kuin mahdollista... itkun säestyksellä. Kyllä, sellainen näyttää olevan mahdollista nykyajan globaalissa maailmassa, että 24-vuotias itkee koti-ikävää jo kotikentällä.

Helsinkiin lento meni itkeskellessä, mutta aukaistessani Helsingin kentällä puhelimen, se piippasi viestejä kavereilta, joissa yhdessä luki ”… ota ilo irti reissusta. älä keskity ikävöimiseen…” so true. Mikan viestistä rohkaistuneena päätin ryhdistäytyä, ja lakata olemasta mokoma maukumaija. Ja hienosti meni Reykjavikissa koneen vaihto. Katsoin Islannin ja Nykin välillä hyviä leffoja koneessa, ja söin hiukan. Skarppasin ihan tosissaan. Jenkeissä nousin koneesta, oli tosi lämmin ja kipitin yyber pitkään jonoon, jossa tarkastettiin kaikki tarvittavat dokumentit, otettiin sormenjäljet ym. Jonossa aloitin taas sen vollottamisen, ja soitin poikakaverille, Antille, illan viimeisen (niin luulin, mutta ei todellakaan ollut viimeinen) nyyhkypuhelun kahden euron minuutti hintaan.

Lentokenttä oli tosi iso, ja päätin etten lähde yöksi keskustaan, vaan vietin sen kentällä. Menin minulle neuvottuun 4 terminaaliin, jossa sai jättää maksua vastaan matkalaukut säilöön. Tätä ennen ostin kännykkää varten adapterin, jotta saan ladata puhelimen. Suunnitelma oli lyömätön ja se meni näin: Hommaa adapteri, lataa puhelin ja samalla tsippaile netissä, syö hyvää iltapalaa ja lopuksi vie kamat säilöön ja mene nukkumaan. Jes, kerrassaan loistavaa. Ainut vaan, että täällä kentällä ei voi käyttää nettiä, ei ole wlania, eikä nettikahviloita, adapteri ei toiminu ja pankkikortin magneettijuova ei pelittäny missään. Tralalalallaa! Tässä kohtaa tarinamme takauma loppuu ja päädymme ensimmäisessä kappaleessani mainitsemaan tilanteeseen, jossa vollotan New Yorkin lentokentällä matkalaukkujen keskellä. Tällaisissa tilanteissa usein tekee mieli kuunnella mp3:lla surullista musiikkia, ihan vain maksimoidakseen oman itsesäälinsä, mutta suosittelen hillitsemään itsensä. Backstreet boysin as long as you love me -kaltaiset kappaleet alkavat vain itkettää entistä enemmän.

Vaihdoin collarit jalkaan, löysin pistorasian, josta puhelin alkoi saada virtaa, istuin ja odotin aikani, söin ja sitten vein tavarat säilöön. Jätin itselleni mukaan ainoastaan kännykän, pienen tyynyn ja viltin. Kännykän sekä matkalaukkujen panttilapun piilotin niin, ettei niitä voi varastaa, vaikka olisin kanttu vei. Tämän jälkeen etsin itselleni kivan paikan nukkua.

Sellainenhan löytyi kuin löytyikin, suurien ikkunoiden vierestä, joista näkyi ulos. Ulos katsoessani viistossa oikealla kohosi rakennus, ja maisemasta tuli mieleen jotenkin Helsingin lentokentän 2 terminaali parkkihalli jne. Se helpotti koti-ikävää, mikä on erikoista, nimittäin en ole koskaan asunut koko Helsingissä. Noh, tämä kummallinen aasinsilta kuitenkin rauhoitti kovasti väsyneen maailmanmatkaajan mieltä. Uni tuli, kun haaveili omiaan, näki kangastuksen Helsingin lentokentästä ja siinä vieressä jykevän aasin sillan, jolla seisoo ja odottaa aasi, joka vie minut sitä pitkin takaisin Suomeen heti kun haluan.

Aamulla heräsin, suhteellisen hyvin nukkuneena, ja voimissani. Päätin antaa rikkinäiselle pankkikortilleni vielä toisen mahdollisuuden automaatilla ja päätin laittaa asiani kuntoon. Hain laukkuni ja siistiydyin vessassa. Katsoin peilistä nuutunutta olemustani, sekä itkusta ja väsymyksestä turvonneita silmiäni. Kaunista. Poistin pikkutytön lettini ja laitoin tukan siististi kiinni ja laitoin tyylikkäämmän paidan. Olin valmis kohtaamaan uudet haasteet kuin oikea aikuinen nainen! Automaatilla kortti ei toiminut edelleenkään, ja menin taas lattialle itkemään. Hieno nainen kun olen. No se tirruuttaminen ei kestänyt kauaa. Soittelin Suomeen ja selvitin asioita, ja yksi hyvä ystäväni auttoi minua, ja sain asiat kuntoon. (Kiitos kiitos Mammutti)

Vaihdoin terminaalia, ja tein check-innin, enkä itkenyt sen jälkeen… vähään aikaan. Palkitsin painajaiseni herkullisella aamiaisella ja cosmolla, jolloin mieli parani. Tarjoilija puhutteli minua ”sweetheartiksi” ja vastaaviksi, ja siitä tuli ihan tosi kiva olo. Nyt ei väsyttänyt eikä pelottanut. Kohta lähtee lento Bostoniin, siitä Chicagoon ja lopuksi Seattlen kautta Fairbanksiin. Koen oloni ehkä jopa onnekkaaksi (?). Olen puhunut Antin kanssa ihan normaaleja ja kivoja puheluita (Antti saa minut aina nauramaan ja rentoutuun, jopa yksin Nykin lentokentällä 2 euron minuuttihintaan), kaverit edelleen voi auttaa vaikka ne on toisella mantereella, ja äiti varmistelee koko ajan et onko kaikki ok. Nyt seukkiin koneeseen.

---

Matka jatkui Bostoniin, jossa kentällä ei taaskaan ollut mahdollisuutta nettiin. Kun olin matkalla siinä tuubassa menossa koneeseen, laukkuni tultiin hakemaan ruumaan. Se ei kuulemma mahtunut sisään käsimatkatavarana. En siinä koneen ovella ehtinyt ajatella mitä se sisälsi, too bad. Henkilökunnan heittäessä laukkuni liukumäkeä pitkin maahan (olin hiukan kateellinen, näytti kivalta) tiesin, ettemme tule näkemään laukkuni kanssa Fairbanksissa.

Seuraava etappi oli Chicago. Söin kiinalaista, ja tiukkana välttelin donitsiloita ja sitä kummaa suklaamestaa. Siellä sitten viimein oli mahdollisuus Internetiin… ja mun läppärilaukku oli siirretty sinne ruumaan, AHAHAHAA! That´s my luck. Seuraavaksi olin taas lentokoneessa ja taivas oli selkeä. Se ei tuntunut hyvältä. Oli siistiä katsella ikkunasta ulos kun näki kaupungin niin hyvin, mutta kun oivalsi, että olemme tosiaan 11km korkeudessa, se ei ollut enää kivaa. Yritin kauhuissani lueskella jotain. Sitten tuli turbulenssia ja löin verhot kiinni. Pelotti ihan hirveästi ja kädet ja jalat tärisi, sekä hampaat kalisi! En ole koskaan ennen pelännyt niin paljon, että hampaat alkaisi kolkuttaa yhteen. Tulipa koettua sitten sekin. Seattlen yllä, koneen aloittaessa laskeutumista uskalsin aukaista verhon ja katsella kaupunkia. Vierustoverini sanoi, että on muuttanut LA:sta Seattleen ja tykkäsi Seattlesta enemmän, koska se on sen verran pienempi kaupunki, joten elämänmeno on rauhallisempaa ja ihmiset on mukavampia. Oli vähä vaikea sisäistää moista puhetta alapuolellamme avautuvaan valtavaan valomereen. Kaupunki tuntui suuremmalta kuin koko Suomi, ja toinen toteaa, että se on kiva, koska se on niin pieni ja rauhallinen, wooot?! Katselin kaupunkia ja kysyin vieruskaverilta, että miksi siellä oli niin paljon välkkyviä valoja. Useat valot syttyivät ja sammuivat, ja niistä tuli jouluvalot mieleen. Hän vastasi, että veikkaisi näin pimeällä sen johtuvan siitä, että valot ovat paikallaan, mutta meidän liikkuessa valojen edessä käy puita, ja siksi valot näyttävät välkkyviltä. Vähä nolotti. Me kaikki suomalaiset olemme niin idiootteja, ettemme ymmärrä mitä tapahtuu kun havaitsemamme objektin eteen tule toinen objekti. ”Apua! Mihin se eka katosi?!”

Seattlen kentällä piti vaihdella metrolinjoja, että pääsi oikeaan terminaaliin. Pyysin apua henkilökunnalta ja se nainen tuli samaan hissiin ja lupasi auttaa minua löytämään oikean junan, jotta pääsisin alkuun terminaalin etsinnöissäni. Oli tosi tyylikästä kävellä sen rinnalla ja naisen kääntyessä vasemmalle, jatkoin suoraa ja vilkutin hänelle iloisesti ja huikkasin: ”Thank you very much”. Nainen peruutti, ja huusi että minunhan tuli kääntyä hänen mukanaan. Siistiä. No pääsin portille ja siitä koneeseen. Alaskan kone oli kivannäköinen, kylmä ja puoleksi tyhjä. Oli ihanaa, sillä pääsin viimein pötköttää kolmen penkin alueelle.

Fairbanksin kenttä oli todella pieni, viihtyisä ja autio siihen aikaan yöstä. Se tuntui todella hyvältä suurkaupunkien kenttien jälkeen. Oli niin kotoisa olo, ja olin onnellinen, että olin valinnut Fairbanksin vaihtokohteekseni. Hain matkalaukkuni, mutta kesken kaiken viety käsimatkatavarani oli päätynyt Dallasiin. En ollut yllättynyt laukun puuttumisesta, mutta olin yllättynyt siitä, että se oli päättänyt vaihtaa kurssinsa kokonaan. Kieltäydyin itkemästä. Ilman läppäriä ja kännykkä laturia hipsuttelin taksiin.

Taksikuski näytti ihan joulupukilta, ja kun hän avasi suunsa, olin ihan varma hänen olevan joulupukki. Rempseä ja iloinen mies. En vain ymmärtänyt miksi pukki oli tullut Alaskaan eikä ollut Rovaniemellä valmistautumassa joulusesonkiin... Kohta ne britit alkaa taas sinne lentelemään. Katselin matkalla kaupunkia ja se näytti kivalta. Joulupukki vei minut hostellille ja odotti, että pääsen sisään jo pimeänä olevaan rakennukseen. En tiennyt mennäkö sisään avoimesta ovesta, vai soittaa ovessa annettuun numeroon, sillä niin siinä pyydettiin tekemään mikäli saapui keskellä yötä. Numerossa kukaan ei vastannut, ja joulupukki kehoitti minua menemään rohkeasti sisään. Jahka istuskelisin siellä, joku tulisi varmasti kysymään, että kuka minä oikein olen. Se oli hyvä neuvo. Kyllä pukki tietää.

Hostellissa oli kaksi poikaa valveilla ja he porisuttivat minua siihen asti, että hostellin omistaja, vanha rouva, heräsi. Oli tosi noloa herättää hänet keskellä yötä. Toinen pojista veikkasi hostellin olevan jo täysi, sillä poika itse nukkui kasvihuoneessa. Mielestäni se oli hiukan erikoista. Rouva kertoi saapuessaan, että kaikki sängyt olivat todella jo täynnä, varauksessani oli joku sekaannus. Taas mietin, että laukku kadonneena, väsyneenä ilman majapaikkaa… en ala itkemään. Mummo kuitenkin ohjasi minut hänen kotiinsa pienelle sohvalle ja sain nukkua siinä yön. Olin iloinen siitä sohvasta, vaikka se oli pieni, nimittäin se oli luksusta verrattuna JFK:n lattiapaikkaan. Toinen talon koirista nukkui sohvani vieressä ja nukahdin hetkeksi. Heräsin kuitenkin paikallista aikaa aikaisin aamulla. Billie, aiemmin mainittu rouva, vei minut omaan sänkyynsä nukkumaan, jotta sain jalkani suoraksi. Olin todella väsynyt, tuijotin huoneen seinää reilu 3h, ja sitten aloin itkeä.

Soitin kotiin, ja itkin itkuni. Ajattelin, että olen liian väsynyt herätäkseni, mutta rytmit ovat liian sekaisin nukkuaksenikaan. Nousin ylös ja lähdin lenkille. Kävelin aluksi yhtä matkaa yhden hostellin asukkaan kanssa. Tyttö oli kotoisin Etelä-Koreasta, asunut jossain Californiassa viisi vuotta ja nyt muutti Alaskaan kokeilemaan onneaan. Ja tyttö on neljä vuotta nuorempi kuin minä. Oli vähän höntti olo, kun itse itkee koti-ikävää, kun on reissun päällä vain 4 kuukautta, ja toinen porskuttaa rohkeana elämässä tuntemattomille vesille. Tytön lähdettyä kävin kunnon lenkin, sekä kirjakaupassa ja huoltoasemalla ostamassa vettä ja maitoa. Ihmiset ovat tosi ystävällisiä täällä. Joskus tuntuu, että olisin musikaalissa, ilman musiikkia. En yhtään ihmettelisi, jos porukka alkaisi kaupassa laulaa ja tanssia samaan tahtiin. Ihmiset puhuttelevat kaupassa ”honey”, vilkuttaa sulle lenkillä, hymyilee ja kyselee miten menee. Kirjakauppias kysy, että ”oliko kiva lenkki? Näin sinut juoksemassa aiemmin”. Tällainen ”emme tunne toisiamme mutta turistaan silti kivoja”, on munsta kivaa ja auttaa suruisia ihmisiä. Kävin maalaismarkkinoilla ostaa kasviksia. Oli pakko ostaa uusia perunoita, koska ne oli ruotsalaisia (?!), pala pohjoismaita

Täällä on nyt kello n.1.00am ja kotona siellä on 12.06 läppärin mukaan. Nukuin päivällä neljä tuntia, en ole syönyt koko päivänä kuin muutaman hikisen porkkanan ja vähä kukkakaalta. Ei ole nälkä, mutta nyt ajattelin että pakko kokata. Onhan kotona lounasaika. Olen jutellut hostellin asukkaiden kanssa. Aluksi vain naputin koneella tätä blogia ja naurahtelin muiden jutuille. ”What is this?” ”Chicken” ”Where did it come here?” ”From a chicken”. Sitten rohkenin juttelemaan muiden kanssa, ja olo helpottui. Nyt ei itketä. Toivon vain, että aika menisi nopeaa, ja pääsisi kotiin rapsuttaan Arttua, jutteleen kavereiden kans, syömään porukoiden kanssa aamiaista ja Antin kainaloon kertomaan Amerikasta.

Yö meni valvoessa, onhan kotosalla päivä. Seuraava päivä täällä meni valvoessa, mutta silloinhan kotona on yö. Eli siis en nuku koskaan, eikä nälkäkään vaivaa. Taidan olla jonkin sortin vampyyri, mut nehän onki hitti nyt joten ei onkelmaa. Jutut alkaa olla sitä luokkaa, että jatkamme jahka saan nukkua kunnon yöunet. Hei hei rakkaat ystävät! Olette ajatuksissani <3