Lentokentällä henganneista ihmisistä valtaosalle on tuttu näky kauniit lentoemot, jotka kipittävät lentokapteenien perässä kohti seuraavaa lentokonetta, tai tyylikkäät bisnesnaiset, jotka naputtavat kannettavia tietokoneitaan odotellessaan seuraavaa lentoaan. Tai sitten ne suuret rinkat selässä olevat söpöt maailman matkaaja tytöt, jotka miettivät seuraavaa kohdettaan mihin maailmankartalta haluaisivat päästä. Minä en JFK lentokentällä kuulunut mihinkään näistä ihanista lentävistä naisryhmistä. En naputtanut Armanin pukupäällä tietokonetta, en kipittänyt lentokentällä korkokengillä kuin kotonani, enkä sitonut rastojani kivalle pompulalle samalla kun tutkin maailman karttaa. Ehei. Minä olin se letit päässä oleva, tennareilla tassutteleva, yli-iso ruutupaita päällä, kyyryssä istuva, itkevä rassukka siellä lentokentän reunalla. Tyylikästä? Jo vain.
Lähtöä edeltävä päivä meni suhteellisen
normaalisti. Pakkailin kamoja, uusin jäykkäkouristus rokotteen ja hoidin muita
asioita poikakaveri apunani. Tein salaattia ja paistoin patonkeja, ja pyysin
kavereita tulemaan illaksi hengaan meille. Ajattelin, että asioiden hoitaminen
on kivempaa, kun kuulen muiden normaalia puhetta samalla, ja voidaan heittää
vitsiä. Kaikki meni hyvin siihen asti, että ensimmäinen veti takkia ylle ja
kertoi, että on aika lähteä kotiin, kun huomenna on työpäivä. Tässä nerokkaassa
suunnitelmassani en ottanut huomioon, sitä, että tunne voi olla todella tyhjä
kun kaikki kaverit lähtevät koteihinsa ja nauru ja puheensorina loppuu. Itku
pitkästä ilosta. Niinhän sen menee. Poikakaverin lähtiessä viimeisenä, meidän
koira mukana, olo oli kyllä viimeisen päälle lohduton.
Seuraavana päivänä oli vuorossa äidin ja isän
kanssa aamiainen, muistilistan läpikäyminen sen sata kertaa, ja mummon
hyvästely. Yks kaveri, Mammu, kävi vielä aamulla kahvilla, ja Iiban kans
vedettii vielä viimeinen kunnon puhelu. Perheen kanssa meni lentokentällä ihan
kivasti, olo oli outo ja epätodellinen mutta juteltiin lepposia, ja vanhemmat
anto viimeisiä elämänohjeita matkalle. Turvatarkastukseen menin niin myöhään,
kuin mahdollista... itkun säestyksellä. Kyllä, sellainen näyttää olevan
mahdollista nykyajan globaalissa maailmassa, että 24-vuotias itkee koti-ikävää
jo kotikentällä.
Helsinkiin lento meni itkeskellessä, mutta
aukaistessani Helsingin kentällä puhelimen, se piippasi viestejä kavereilta,
joissa yhdessä luki ”… ota ilo irti reissusta. älä keskity ikävöimiseen…” so
true. Mikan viestistä rohkaistuneena päätin ryhdistäytyä, ja lakata olemasta
mokoma maukumaija. Ja hienosti meni Reykjavikissa koneen vaihto. Katsoin
Islannin ja Nykin välillä hyviä leffoja koneessa, ja söin hiukan. Skarppasin
ihan tosissaan. Jenkeissä nousin koneesta, oli tosi lämmin ja kipitin yyber
pitkään jonoon, jossa tarkastettiin kaikki tarvittavat dokumentit, otettiin
sormenjäljet ym. Jonossa aloitin taas sen vollottamisen, ja soitin
poikakaverille, Antille, illan viimeisen (niin luulin, mutta ei todellakaan
ollut viimeinen) nyyhkypuhelun kahden euron minuutti hintaan.
Lentokenttä oli tosi iso, ja päätin etten lähde
yöksi keskustaan, vaan vietin sen kentällä. Menin minulle neuvottuun 4
terminaaliin, jossa sai jättää maksua vastaan matkalaukut säilöön. Tätä ennen
ostin kännykkää varten adapterin, jotta saan ladata puhelimen. Suunnitelma oli
lyömätön ja se meni näin: Hommaa adapteri, lataa puhelin ja samalla tsippaile
netissä, syö hyvää iltapalaa ja lopuksi vie kamat säilöön ja mene nukkumaan.
Jes, kerrassaan loistavaa. Ainut vaan, että täällä kentällä ei voi käyttää
nettiä, ei ole wlania, eikä nettikahviloita, adapteri ei toiminu ja pankkikortin
magneettijuova ei pelittäny missään. Tralalalallaa! Tässä kohtaa tarinamme
takauma loppuu ja päädymme ensimmäisessä kappaleessani mainitsemaan
tilanteeseen, jossa vollotan New Yorkin lentokentällä matkalaukkujen keskellä.
Tällaisissa tilanteissa usein tekee mieli kuunnella mp3:lla surullista
musiikkia, ihan vain maksimoidakseen oman itsesäälinsä, mutta suosittelen
hillitsemään itsensä. Backstreet boysin as long as you love me -kaltaiset
kappaleet alkavat vain itkettää entistä enemmän.
Vaihdoin collarit jalkaan, löysin pistorasian,
josta puhelin alkoi saada virtaa, istuin ja odotin aikani, söin ja sitten vein
tavarat säilöön. Jätin itselleni mukaan ainoastaan kännykän, pienen tyynyn ja
viltin. Kännykän sekä matkalaukkujen panttilapun piilotin niin, ettei niitä voi
varastaa, vaikka olisin kanttu vei. Tämän jälkeen etsin itselleni kivan paikan
nukkua.
Sellainenhan löytyi kuin löytyikin, suurien
ikkunoiden vierestä, joista näkyi ulos. Ulos katsoessani viistossa oikealla
kohosi rakennus, ja maisemasta tuli mieleen jotenkin Helsingin lentokentän 2
terminaali parkkihalli jne. Se helpotti koti-ikävää, mikä on erikoista,
nimittäin en ole koskaan asunut koko Helsingissä. Noh, tämä kummallinen
aasinsilta kuitenkin rauhoitti kovasti väsyneen maailmanmatkaajan mieltä. Uni
tuli, kun haaveili omiaan, näki kangastuksen Helsingin lentokentästä ja siinä
vieressä jykevän aasin sillan, jolla seisoo ja odottaa aasi, joka vie minut sitä
pitkin takaisin Suomeen heti kun haluan.
Aamulla heräsin, suhteellisen hyvin nukkuneena, ja
voimissani. Päätin antaa rikkinäiselle pankkikortilleni vielä toisen
mahdollisuuden automaatilla ja päätin laittaa asiani kuntoon. Hain laukkuni ja
siistiydyin vessassa. Katsoin peilistä nuutunutta olemustani, sekä itkusta ja
väsymyksestä turvonneita silmiäni. Kaunista. Poistin pikkutytön lettini ja
laitoin tukan siististi kiinni ja laitoin tyylikkäämmän paidan. Olin valmis
kohtaamaan uudet haasteet kuin oikea aikuinen nainen! Automaatilla kortti ei
toiminut edelleenkään, ja menin taas lattialle itkemään. Hieno nainen kun olen.
No se tirruuttaminen ei kestänyt kauaa. Soittelin Suomeen ja selvitin asioita,
ja yksi hyvä ystäväni auttoi minua, ja sain asiat kuntoon. (Kiitos kiitos
Mammutti)
Vaihdoin terminaalia, ja tein check-innin, enkä
itkenyt sen jälkeen… vähään aikaan. Palkitsin painajaiseni herkullisella
aamiaisella ja cosmolla, jolloin mieli parani. Tarjoilija puhutteli minua
”sweetheartiksi” ja vastaaviksi, ja siitä tuli ihan tosi kiva olo. Nyt ei
väsyttänyt eikä pelottanut. Kohta lähtee lento Bostoniin, siitä Chicagoon ja
lopuksi Seattlen kautta Fairbanksiin. Koen oloni ehkä jopa onnekkaaksi (?). Olen
puhunut Antin kanssa ihan normaaleja ja kivoja puheluita (Antti saa minut aina
nauramaan ja rentoutuun, jopa yksin Nykin lentokentällä 2 euron
minuuttihintaan), kaverit edelleen voi auttaa vaikka ne on toisella mantereella,
ja äiti varmistelee koko ajan et onko kaikki ok. Nyt seukkiin
koneeseen.
---
Matka jatkui Bostoniin, jossa kentällä ei taaskaan
ollut mahdollisuutta nettiin. Kun olin matkalla siinä tuubassa menossa
koneeseen, laukkuni tultiin hakemaan ruumaan. Se ei kuulemma mahtunut sisään
käsimatkatavarana. En siinä koneen ovella ehtinyt ajatella mitä se sisälsi, too
bad. Henkilökunnan heittäessä laukkuni liukumäkeä pitkin maahan (olin hiukan
kateellinen, näytti kivalta) tiesin, ettemme tule näkemään laukkuni kanssa
Fairbanksissa.
Seuraava etappi oli Chicago. Söin kiinalaista, ja
tiukkana välttelin donitsiloita ja sitä kummaa suklaamestaa. Siellä sitten
viimein oli mahdollisuus Internetiin… ja mun läppärilaukku oli siirretty sinne
ruumaan, AHAHAHAA! That´s my luck. Seuraavaksi olin taas lentokoneessa ja taivas
oli selkeä. Se ei tuntunut hyvältä. Oli siistiä katsella ikkunasta ulos kun näki
kaupungin niin hyvin, mutta kun oivalsi, että olemme tosiaan 11km korkeudessa,
se ei ollut enää kivaa. Yritin kauhuissani lueskella jotain. Sitten tuli
turbulenssia ja löin verhot kiinni. Pelotti ihan hirveästi ja kädet ja jalat
tärisi, sekä hampaat kalisi! En ole koskaan ennen pelännyt niin paljon, että
hampaat alkaisi kolkuttaa yhteen. Tulipa koettua sitten sekin. Seattlen yllä,
koneen aloittaessa laskeutumista uskalsin aukaista verhon ja katsella kaupunkia.
Vierustoverini sanoi, että on muuttanut LA:sta Seattleen ja tykkäsi Seattlesta
enemmän, koska se on sen verran pienempi kaupunki, joten elämänmeno on
rauhallisempaa ja ihmiset on mukavampia. Oli vähä vaikea sisäistää moista
puhetta alapuolellamme avautuvaan valtavaan valomereen. Kaupunki tuntui
suuremmalta kuin koko Suomi, ja toinen toteaa, että se on kiva, koska se on niin pieni ja
rauhallinen, wooot?! Katselin kaupunkia ja kysyin vieruskaverilta, että miksi
siellä oli niin paljon välkkyviä valoja. Useat valot syttyivät ja sammuivat, ja
niistä tuli jouluvalot mieleen. Hän vastasi, että veikkaisi näin pimeällä sen
johtuvan siitä, että valot ovat paikallaan, mutta meidän liikkuessa valojen
edessä käy puita, ja siksi valot näyttävät välkkyviltä. Vähä nolotti. Me kaikki
suomalaiset olemme niin idiootteja, ettemme ymmärrä mitä tapahtuu kun
havaitsemamme objektin eteen tule toinen objekti. ”Apua! Mihin se eka
katosi?!”
Seattlen kentällä piti vaihdella metrolinjoja, että
pääsi oikeaan terminaaliin. Pyysin apua henkilökunnalta ja se nainen tuli samaan
hissiin ja lupasi auttaa minua löytämään oikean junan, jotta pääsisin alkuun
terminaalin etsinnöissäni. Oli tosi tyylikästä kävellä sen rinnalla ja naisen
kääntyessä vasemmalle, jatkoin suoraa ja vilkutin hänelle iloisesti ja
huikkasin: ”Thank you very much”. Nainen peruutti, ja huusi että minunhan tuli
kääntyä hänen mukanaan. Siistiä. No pääsin portille ja siitä koneeseen. Alaskan
kone oli kivannäköinen, kylmä ja puoleksi tyhjä. Oli ihanaa, sillä pääsin
viimein pötköttää kolmen penkin alueelle.
Fairbanksin kenttä oli todella pieni, viihtyisä ja
autio siihen aikaan yöstä. Se tuntui todella hyvältä suurkaupunkien kenttien
jälkeen. Oli niin kotoisa olo, ja olin onnellinen, että olin valinnut
Fairbanksin vaihtokohteekseni. Hain matkalaukkuni, mutta kesken kaiken viety
käsimatkatavarani oli päätynyt Dallasiin. En ollut yllättynyt laukun
puuttumisesta, mutta olin yllättynyt siitä, että se oli päättänyt vaihtaa kurssinsa kokonaan. Kieltäydyin itkemästä. Ilman läppäriä ja kännykkä laturia hipsuttelin
taksiin.
Taksikuski näytti ihan joulupukilta, ja kun hän
avasi suunsa, olin ihan varma hänen olevan joulupukki. Rempseä ja iloinen mies.
En vain ymmärtänyt miksi pukki oli tullut Alaskaan eikä ollut Rovaniemellä
valmistautumassa joulusesonkiin... Kohta ne britit alkaa taas sinne lentelemään.
Katselin matkalla kaupunkia ja se näytti kivalta. Joulupukki vei minut
hostellille ja odotti, että pääsen sisään jo pimeänä olevaan rakennukseen. En
tiennyt mennäkö sisään avoimesta ovesta, vai soittaa ovessa annettuun numeroon,
sillä niin siinä pyydettiin tekemään mikäli saapui keskellä yötä. Numerossa
kukaan ei vastannut, ja joulupukki kehoitti minua menemään rohkeasti sisään.
Jahka istuskelisin siellä, joku tulisi varmasti kysymään, että kuka minä oikein
olen. Se oli hyvä neuvo. Kyllä pukki tietää.
Hostellissa oli kaksi poikaa valveilla ja he
porisuttivat minua siihen asti, että hostellin omistaja, vanha rouva, heräsi.
Oli tosi noloa herättää hänet keskellä yötä. Toinen pojista veikkasi hostellin
olevan jo täysi, sillä poika itse nukkui kasvihuoneessa. Mielestäni se oli
hiukan erikoista. Rouva kertoi saapuessaan, että kaikki sängyt olivat todella jo
täynnä, varauksessani oli joku sekaannus. Taas mietin, että laukku kadonneena,
väsyneenä ilman majapaikkaa… en ala itkemään. Mummo kuitenkin ohjasi minut hänen
kotiinsa pienelle sohvalle ja sain nukkua siinä yön. Olin iloinen siitä
sohvasta, vaikka se oli pieni, nimittäin se oli luksusta verrattuna JFK:n
lattiapaikkaan. Toinen talon koirista nukkui sohvani vieressä ja nukahdin
hetkeksi. Heräsin kuitenkin paikallista aikaa aikaisin aamulla. Billie, aiemmin
mainittu rouva, vei minut omaan sänkyynsä nukkumaan, jotta sain jalkani
suoraksi. Olin todella väsynyt, tuijotin huoneen seinää reilu 3h, ja sitten
aloin itkeä.
Soitin kotiin, ja itkin itkuni. Ajattelin, että
olen liian väsynyt herätäkseni, mutta rytmit ovat liian sekaisin
nukkuaksenikaan. Nousin ylös ja lähdin lenkille. Kävelin aluksi yhtä matkaa
yhden hostellin asukkaan kanssa. Tyttö oli kotoisin Etelä-Koreasta, asunut
jossain Californiassa viisi vuotta ja nyt muutti Alaskaan kokeilemaan onneaan.
Ja tyttö on neljä vuotta nuorempi kuin minä. Oli vähän höntti olo, kun itse
itkee koti-ikävää, kun on reissun päällä vain 4 kuukautta, ja toinen porskuttaa rohkeana elämässä tuntemattomille vesille. Tytön lähdettyä kävin
kunnon lenkin, sekä kirjakaupassa ja huoltoasemalla ostamassa vettä ja maitoa.
Ihmiset ovat tosi ystävällisiä täällä. Joskus tuntuu, että olisin musikaalissa,
ilman musiikkia. En yhtään ihmettelisi, jos porukka alkaisi kaupassa laulaa ja
tanssia samaan tahtiin. Ihmiset puhuttelevat kaupassa ”honey”, vilkuttaa sulle
lenkillä, hymyilee ja kyselee miten menee. Kirjakauppias kysy, että ”oliko kiva
lenkki? Näin sinut juoksemassa aiemmin”. Tällainen ”emme tunne toisiamme mutta
turistaan silti kivoja”, on munsta kivaa ja auttaa suruisia ihmisiä. Kävin
maalaismarkkinoilla ostaa kasviksia. Oli pakko ostaa uusia perunoita, koska ne
oli ruotsalaisia (?!), pala pohjoismaita
Täällä on nyt kello n.1.00am ja kotona siellä on
12.06 läppärin mukaan. Nukuin päivällä neljä tuntia, en ole syönyt koko päivänä
kuin muutaman hikisen porkkanan ja vähä kukkakaalta. Ei ole nälkä, mutta nyt
ajattelin että pakko kokata. Onhan kotona lounasaika. Olen jutellut hostellin
asukkaiden kanssa. Aluksi vain naputin koneella tätä blogia ja naurahtelin
muiden jutuille. ”What is this?” ”Chicken” ”Where did it come here?” ”From a
chicken”. Sitten rohkenin juttelemaan muiden kanssa, ja olo helpottui. Nyt ei
itketä. Toivon vain, että aika menisi nopeaa, ja pääsisi kotiin rapsuttaan
Arttua, jutteleen kavereiden kans,
syömään porukoiden kanssa aamiaista ja Antin kainaloon kertomaan
Amerikasta.
Yö meni valvoessa, onhan kotosalla päivä. Seuraava
päivä täällä meni valvoessa, mutta silloinhan kotona on yö. Eli siis en nuku
koskaan, eikä nälkäkään vaivaa. Taidan olla jonkin sortin vampyyri, mut nehän
onki hitti nyt joten ei onkelmaa. Jutut alkaa olla sitä luokkaa, että jatkamme
jahka saan nukkua kunnon yöunet. Hei hei rakkaat ystävät! Olette ajatuksissani
<3
"Kun olin matkalla siinä tuubassa menossa koneeseen". Minua tuo vähän nauratti, tarkoittanet tuubissa? Tuubassa=humalassa:D
VastaaPoistaHah! juu, en tosiaa ole mennyt kuitenkaa tuubassa koneeseen:D minulle tuubi vaa on hammastahnaa:p
VastaaPoista